Nyt on siirrytty Starboxiin... uusi osoite on siis starbox.fi/teasandcoffee!
Edelleen mut löytää Facebookista (Tea's and Coffee) sekä instagramista (TeaVal) samoilla vanhoilla nimillä ja osoitteilla! Siellä kannattaa seurata myös! 😘
Nähdään siis uudessa kodissa samoilla vanhoilla teemoilla! <3
maanantai 28. marraskuuta 2016
torstai 24. marraskuuta 2016
Pikaiset kuulumiset ja kysymys teiltä!
Torstaita elellään. Sain just meidän pienimmän tölpöttimen nukkumaan päiväunia ja ajattelin tulla nopeesti kirjoittamaan teille kuulumisia.
Täällä on intoiltu KAIKESTA mahdollisesta uudesta ja hienosta mitä tässä on tapahtunut. Hienoja asioita näköjään tapahtuu kun antaa tapahtua. Ja näitä on tässä nyt ollut ja lisää saa mun puolesta tulla vaikka ovista ja ikkunoista. Uudet jutut on tuonu mulle ihan hurjasti virtaa ja luottoa itseeni. Ja sehän vaan on hyvä juttu!
Mulla on huomenna pikkujoulut, lähden yhden mun ystävän kanssa Kymenlaakson suurimpiin pikkujouluihin! JEE! Mulla ei pitänyt tänä vuonna olla yksiäkään pikkujouluja, mutta nämä nyt tulikin ihan yllättäen. Ja pitihän se metsästää tälle vartalolle sopivan kokoinen asu. Halusin suht arkisen, missä on hyvä tanssia ja päädyinkin ihan farkut-blingblingpaita-satiinibomber-yhdistelmään. Nämä kuitenkin piti eilen lähteä metsästämään Vantaalta Jumbosta. Kotkassa on ihan kivoja kauppoja, mutta mulla on aina sellanen tunne etten mahdu mihinkään vaatteisiin... etenkin farkut tuottaa ongelmaa. Tulen kirjottamaan noista nyt hankkimistani farkuista ihan erikseen postauksen missä muutenkin näytän terkemmin tämän asun.
Jumbossa oli jo ihan jouluinen tunnelma. Miehän olen ehkä yksi maailman suurin jouluihminen... en stressaa siitä laittamisesta vaan RAKASTAN sitä! Mutta tänä vuonna ei ole yhtään fiilistä... siis EI YHTÄÄN! Ja tänäänhän on se päivä kun aattoon on enää tasan kuukausi. Tänä vuonna mennään siis tasan sillä mitä jaksan laittaa ja jos fiilis tulee niin sitten laitan enemmän vähemmässä ajassa. Normaalisti kun mulla on tässä kohtaa jo melkein joulukuusikin esillä... ;)))
Jumbossa pyörähdettiin myös syömässä sushia...
Isommat pojat olivat tämän ajan mummilassa hoidossa, kun nää meidän jätkät on aina enemmän tai vähemmän "mukavaa" shoppailuseuraa... etenkin jos äidille etsitään vaatteita. Sillon nää pojat saattaa löytää makailemasta vaaterekkien alta, heiluttelemasta sovituskopin verhoja/availemassa ovia ja onpa tuo isoin lapsista pienempänä rakastanut kaikkia mallinukkejakin ja saattanut äidin ja isän muutaman kerran hämmentyneiden katseiden alaseksi osoittaessaan tätä rakkautta. Pienin jäbä taas osaa ainakin toistaiseksi käyttäytyä, vaikka hieman HankoSushin muita asiakkaita viihdyttikin kiljahteluillaan. ;)
MUTTA, onneksi toi mun isoin mies hoitaa aina tän mun viihdyttämisen vaikkei näitä pienempiä mukana olisikaan... ;D
Siinäpä se, meidän oikein mukava eilinen iltapäivä. Nyt tanssituntien viimeistely, ja tänään koko ilta meneekin tanssin merkeissä. Saatanpa tänään kuvailla teillekin vähän sieltä videotunnelmia. <3
Mistä päästäänkin tuohon kysymykseen teille... Jos saisit kysyä multa mitä tahansa, mitä kysyisit? Tai jos haluaisit mun kirjottavan jostain, ihan mistä tahansa maan ja taivaan välillä niin mistä haluaisit mun kirjottavan? Nyt saa laittaa viestiä tulemaan ihan mitä tahansa kautta ihan mistä tahansa. <3
Täällä on intoiltu KAIKESTA mahdollisesta uudesta ja hienosta mitä tässä on tapahtunut. Hienoja asioita näköjään tapahtuu kun antaa tapahtua. Ja näitä on tässä nyt ollut ja lisää saa mun puolesta tulla vaikka ovista ja ikkunoista. Uudet jutut on tuonu mulle ihan hurjasti virtaa ja luottoa itseeni. Ja sehän vaan on hyvä juttu!
Mulla on huomenna pikkujoulut, lähden yhden mun ystävän kanssa Kymenlaakson suurimpiin pikkujouluihin! JEE! Mulla ei pitänyt tänä vuonna olla yksiäkään pikkujouluja, mutta nämä nyt tulikin ihan yllättäen. Ja pitihän se metsästää tälle vartalolle sopivan kokoinen asu. Halusin suht arkisen, missä on hyvä tanssia ja päädyinkin ihan farkut-blingblingpaita-satiinibomber-yhdistelmään. Nämä kuitenkin piti eilen lähteä metsästämään Vantaalta Jumbosta. Kotkassa on ihan kivoja kauppoja, mutta mulla on aina sellanen tunne etten mahdu mihinkään vaatteisiin... etenkin farkut tuottaa ongelmaa. Tulen kirjottamaan noista nyt hankkimistani farkuista ihan erikseen postauksen missä muutenkin näytän terkemmin tämän asun.
Jumbossa oli jo ihan jouluinen tunnelma. Miehän olen ehkä yksi maailman suurin jouluihminen... en stressaa siitä laittamisesta vaan RAKASTAN sitä! Mutta tänä vuonna ei ole yhtään fiilistä... siis EI YHTÄÄN! Ja tänäänhän on se päivä kun aattoon on enää tasan kuukausi. Tänä vuonna mennään siis tasan sillä mitä jaksan laittaa ja jos fiilis tulee niin sitten laitan enemmän vähemmässä ajassa. Normaalisti kun mulla on tässä kohtaa jo melkein joulukuusikin esillä... ;)))
Jumbossa pyörähdettiin myös syömässä sushia...
 |
| Tää vaan on silkkaa rakkautta! <3 |
Isommat pojat olivat tämän ajan mummilassa hoidossa, kun nää meidän jätkät on aina enemmän tai vähemmän "mukavaa" shoppailuseuraa... etenkin jos äidille etsitään vaatteita. Sillon nää pojat saattaa löytää makailemasta vaaterekkien alta, heiluttelemasta sovituskopin verhoja/availemassa ovia ja onpa tuo isoin lapsista pienempänä rakastanut kaikkia mallinukkejakin ja saattanut äidin ja isän muutaman kerran hämmentyneiden katseiden alaseksi osoittaessaan tätä rakkautta. Pienin jäbä taas osaa ainakin toistaiseksi käyttäytyä, vaikka hieman HankoSushin muita asiakkaita viihdyttikin kiljahteluillaan. ;)
MUTTA, onneksi toi mun isoin mies hoitaa aina tän mun viihdyttämisen vaikkei näitä pienempiä mukana olisikaan... ;D
Siinäpä se, meidän oikein mukava eilinen iltapäivä. Nyt tanssituntien viimeistely, ja tänään koko ilta meneekin tanssin merkeissä. Saatanpa tänään kuvailla teillekin vähän sieltä videotunnelmia. <3
Mistä päästäänkin tuohon kysymykseen teille... Jos saisit kysyä multa mitä tahansa, mitä kysyisit? Tai jos haluaisit mun kirjottavan jostain, ihan mistä tahansa maan ja taivaan välillä niin mistä haluaisit mun kirjottavan? Nyt saa laittaa viestiä tulemaan ihan mitä tahansa kautta ihan mistä tahansa. <3
maanantai 21. marraskuuta 2016
Uudet tuulet
Olen jo muutaman kerran ohimennen puhunut täälläkin uusista tuulista ja hetken aikaa olen jo tiennyt mitä ne blogini osalta tarkoittavat...
Vielä tämän vuoden puolella blogi tulee muuttamaan Starboxin alaiseksi. Hommat ja mun kirjoitukset tulevat pysymään samanlaisena ajatuksenvirtana ja hölöpölönä, vain alusta ja blogin osoite tulevat siis muuttumaan. Nimikin tulee olemaan sama Tea's and Coffee. Tarkkaa ajankohtaa en vielä osaa sanoa, mutta ilmoitan kyllä tarkemmin kun tiedän millä aikataululla saan uuden blogin julkaistua.
Muistathan käydä seuraamassa Tea's and Coffeeta myös facebookissa!
Instagramista mut löytää nimellä TeaVal ja Snapchatissa teavalto.
sunnuntai 20. marraskuuta 2016
Viikonloppu
Miten nämä viikonloput menee näin nopsaan? Tuntuu ettei ehdi tekemään yhtään niitä juttuja mitä oli ajatellut. Tänä viikonloppuna on kyllä keskitytty rentoutumiseen. Eilen kävin hieman viihteellä, kun näin yhtä kaveria piiiiiiiitkästä aikaa. Tänään väsyttää ja on ihan "sunday mood", mutta mieli on kuitenkin kiva, koska ilta oli todella onnistunut.
Tänään pääsin pitkästä aikaa yhden intohimoni pariin, kun tein eräälle prinsessalle hänen toivomansa merenneitokakun. Leipominen on yksi asia minkä avulla rentoudun ja uppoudun aivan johonkin muuhun maailmaan. Olen siis opiskellut leipuri-kondiittoriksi ja rakastan sitä hommaa. Etenkin niitä konditoria-puolen juttuja, mutta en jotenkin ole koskaan saanut itsestäni irti niin paljon, että siitä olisi ura auennut. Harrastuksena kuitekin äärettömän ihana ja tärkeä, ja mistä sitä ikinä tietää mitä elämä eteen tuo... never say never!
Perjantaina kotiutin yhden uuden vaatehankinnan. Olen jo pidempään haaveillut rennosta, mustasta tunikasta ja nyt Silverjunglen mallistoon oli tullut tälläinen. Harmikseni mun koko eli XL oli jo loppuunmyyty todella nopeasti, mutta paikallinen jälleenmyyjä Hanna Nakari toimi todella mallikkaasti. Eräältä toiselta asiakkaalta jäi tuo koko ylimääräiseksi ja mie sain tätä kautta itselleni kyseisen collarin. Ihan huippu tunika ja erittäin mallikasta asiakaspalvelua.
Nyt jatkan vielä hetken tätä sunnuntaioloilua ja taidan hieman venytellä anoppilassa saunassa lämmitettyjä lihaksia, mitkä on eilisen tanssimisen jäljiltä hieman levottomat.
Mukavaa sunnuntai-iltaa ja alkavaa uutta viikkoa! <3
Tänään pääsin pitkästä aikaa yhden intohimoni pariin, kun tein eräälle prinsessalle hänen toivomansa merenneitokakun. Leipominen on yksi asia minkä avulla rentoudun ja uppoudun aivan johonkin muuhun maailmaan. Olen siis opiskellut leipuri-kondiittoriksi ja rakastan sitä hommaa. Etenkin niitä konditoria-puolen juttuja, mutta en jotenkin ole koskaan saanut itsestäni irti niin paljon, että siitä olisi ura auennut. Harrastuksena kuitekin äärettömän ihana ja tärkeä, ja mistä sitä ikinä tietää mitä elämä eteen tuo... never say never!
Perjantaina kotiutin yhden uuden vaatehankinnan. Olen jo pidempään haaveillut rennosta, mustasta tunikasta ja nyt Silverjunglen mallistoon oli tullut tälläinen. Harmikseni mun koko eli XL oli jo loppuunmyyty todella nopeasti, mutta paikallinen jälleenmyyjä Hanna Nakari toimi todella mallikkaasti. Eräältä toiselta asiakkaalta jäi tuo koko ylimääräiseksi ja mie sain tätä kautta itselleni kyseisen collarin. Ihan huippu tunika ja erittäin mallikasta asiakaspalvelua.
 |
| Toimii hyvin esim. Vimman lettilegsujen kanssa <3 |
Nyt jatkan vielä hetken tätä sunnuntaioloilua ja taidan hieman venytellä anoppilassa saunassa lämmitettyjä lihaksia, mitkä on eilisen tanssimisen jäljiltä hieman levottomat.
Mukavaa sunnuntai-iltaa ja alkavaa uutta viikkoa! <3
perjantai 18. marraskuuta 2016
Kapinallinen torstai
Eilen starttasin auton aikaiseen Kotkasta, nappasin ystäväni matkaan mukaan ja suuntasimme taas Helsinkiin. Kuvaukset odottivat ja tällä kertaa isommalla porukalla. Olikin aika kiva ja rento fiilis olla, kun ei tällä kertaa tarvinut yksin jännittää mitä tuleman pitää. Pääsette nyt mun kuvien välityksellä vähän fiilistelemään ja katsomaan "sneak peakia" ensi vuoden alun jutuista ja sellaisesta hommasta kuin VAAKAKAPINA!
Mulla oli ihan kuulkaas oma pukuhuonekin... mietin siinä jossain kohtaa siellä istuessani, että kyllähän tälläistä tekisi oikeasti vaikka enemmänkin! Olen näinä parina viimeisenä viikkona yllättynyt itsekin, kuinka kiva kameran edessä onkaan olla. En toki siitä hommasta yhtään mitään tiedä, mutta tekemällähän sitä tätäkin oppii.
Jossain kohtaa katselin näitä mun puhelimella nopsaan räpsittyjä kuvia ja epätoivo meinasi iskeä. Totesin siellä ääneenkin, että voi hel**tti mikä PÖTKYLÄ mie olen!!! Mutta sitten vaan selasin kuvia, katsoin niitä ja jossain kohtaa totesin, että EI! En ole, vaan olen minä ja se on hyvä. Lisäksi mun ystävä näytti mulle kuvan ja kehaisi miten hyvältä mun takapuolen kaari näyttää, niin sitten olin hieman tyytyväisempi jälleen itseeni.
Kyllä se vaan on niin, että vaikka tuo hetken "pötkylöityminen" tuohon väliin sattuikin, niin nämä pari viikkoa on tehnyt mulle todella hyvää. Huomaan olevani paljon itsevarmempi ja voin ihan tosissaan sanoa pitäväni itsestäni. Kävelen vähän paremmalla ryhdillä, enkä ihan kaiken aikaa pyytele olemassaoloani anteeksi. Oon huomannut miettiväni ihan oikeasti, että tätähän voisi tehdä enemmänkin. Ja toki, tämä aihe mihin näitä nyt tehdään on todella lähellä sydäntä. Olen koko hommasta NIIN innoissani etten meinaa housuissani pysyä!
Mukavaa, itsevarmaa ja onnellista viikonloppua ihan jokaiselle sinne ruudun toiselle puolelle!
Mulla oli ihan kuulkaas oma pukuhuonekin... mietin siinä jossain kohtaa siellä istuessani, että kyllähän tälläistä tekisi oikeasti vaikka enemmänkin! Olen näinä parina viimeisenä viikkona yllättynyt itsekin, kuinka kiva kameran edessä onkaan olla. En toki siitä hommasta yhtään mitään tiedä, mutta tekemällähän sitä tätäkin oppii.
Jossain kohtaa katselin näitä mun puhelimella nopsaan räpsittyjä kuvia ja epätoivo meinasi iskeä. Totesin siellä ääneenkin, että voi hel**tti mikä PÖTKYLÄ mie olen!!! Mutta sitten vaan selasin kuvia, katsoin niitä ja jossain kohtaa totesin, että EI! En ole, vaan olen minä ja se on hyvä. Lisäksi mun ystävä näytti mulle kuvan ja kehaisi miten hyvältä mun takapuolen kaari näyttää, niin sitten olin hieman tyytyväisempi jälleen itseeni.
 |
| Onhan se iso, mutta onhan se pyöreä! <3 |
Kyllä se vaan on niin, että vaikka tuo hetken "pötkylöityminen" tuohon väliin sattuikin, niin nämä pari viikkoa on tehnyt mulle todella hyvää. Huomaan olevani paljon itsevarmempi ja voin ihan tosissaan sanoa pitäväni itsestäni. Kävelen vähän paremmalla ryhdillä, enkä ihan kaiken aikaa pyytele olemassaoloani anteeksi. Oon huomannut miettiväni ihan oikeasti, että tätähän voisi tehdä enemmänkin. Ja toki, tämä aihe mihin näitä nyt tehdään on todella lähellä sydäntä. Olen koko hommasta NIIN innoissani etten meinaa housuissani pysyä!
Mukavaa, itsevarmaa ja onnellista viikonloppua ihan jokaiselle sinne ruudun toiselle puolelle!
keskiviikko 16. marraskuuta 2016
Se päivä kun...
Erinäiset asiat etenee, tapahtuu kivoja asioita ja odottamisen arvoisia juttuja!
Mutta silti yleisvire on ihan p***a! Kaikki on ihan tyhmää ja typerää. Vaatteet ei istu päälle, eikä niitä kyllä oikeastaan sieltä kaapista edes löydy! Tukka sojottaa joka suuntaan ja tottakai just tänään se edes vähän taltuttava hiuslakkakin loppu! Naamakin on kun petolinnun... sanonko mikä! Kaikki ruoka on ihan kamalaa, paitsi suklaa... mistä tosin vain haaveilen tällä hetkellä! Jos olisin lapsi, olisin heittäytynyt tänään ainakin miljoona kertaa lattialle huutamaan "mutku mie TAHDON!!!"
Että sellanen keskiviikko täällä tänään...
Mutta silti yleisvire on ihan p***a! Kaikki on ihan tyhmää ja typerää. Vaatteet ei istu päälle, eikä niitä kyllä oikeastaan sieltä kaapista edes löydy! Tukka sojottaa joka suuntaan ja tottakai just tänään se edes vähän taltuttava hiuslakkakin loppu! Naamakin on kun petolinnun... sanonko mikä! Kaikki ruoka on ihan kamalaa, paitsi suklaa... mistä tosin vain haaveilen tällä hetkellä! Jos olisin lapsi, olisin heittäytynyt tänään ainakin miljoona kertaa lattialle huutamaan "mutku mie TAHDON!!!"
 |
| Jopa ilma oli tänään ihan haitarista! |
Että sellanen keskiviikko täällä tänään...
tiistai 15. marraskuuta 2016
Kilot vai onnellisuus?
Nykypäivän naisihanne on mun mielestä jotain aivan kamalaa... siis ihan koko käsitteenä! Eikö me nykyaikana voitaisi olla jo hieman suopeampia? Meitä ylipainoisia on joo kyllä nykyään paljon, mutta niin on normaalipainoisia, alipainoisia ja jopa aliravittuja. Mutta me ollaan kaikki kuitenkin IHMISIÄ!
En tietenkään kehota ketään olemaan ylipainoinen tai alipainoinen vasten omaa tahtoaan, tai niin, että oma terveys ja hyvinvointi kärsii, ja aliravitsemus-linjalle en tässä kohtaa edes halua lähteä, se kun nyt vaan on kaikessa kamaluudessaan valitettavasti totta. Olen vain sitä mieltä, että ensisijaisesti meidät kaikki tulisi kohdata juurikin ihmisinä, eikä ulkoisten seikkojen määrittäminä olentoina. Tämä on vähän sama asia, kuin tumma- tai vaaleaihoinen ihminen... ihmisiä molemmat, ja ennen kaikkea juuri sitä.
Ihmisten terveys ja hyvinvointi onkin sitten toinen juttu. Siltikin uskallan omiin kokemuksiini pohjaten väittää, että näihinkin kahteen vaikuttaa aika paljon oma mieli! Ja tähän vaikuttaa omalta osaltaan media, sitä kun oikeastaan on hyvin vaikea välttää. Yhtenä päivänä etsin ihan muusta syystä kuvia googlesta hakusanoilla *curvy *woman jne jne. ja toki sieltä tuli myös kauniita kurvikkaita ja ylipainoisia naisia, mutta kohtasin muutaman kuvaparin, joiden sanoma sai mun aivot kiehumaan.
No okei, aika vahvasti provosoivia ja "what men..."-ajatuksella tehtyjä. Mutta siltikin! Tämähän on just se mitä meille tänä päivänä joka tuutista toitotetaan. Älä nyt hitossa vaan pidä itsestäsi. Älä niin ulkoisesta sinusta, mutta älä nyt oikeastaan sisäisestäkään. En ymmärrä! Tahtoisin niin tämän asian muuttuvan! Ja ehkä siksi olenkin lähtenyt mukaan näihin kaiken maailman kuvauksiin sun muihin ja siksi haluan kertoa siitä ja mun olotilasta kaikille. Koska mun mielestä nykypäivänä et saa olla onnellinen siitä mikä sinä olet. Tai jos tunnet itsesi onnelliseksi niin älä nyt hitossa sitä ainakaan kenellekään kerro. Siis edelleenkin sosiaalisen median kulta-aikana meillä on hurjat säännöt siitä miten ja mitä missäkin saa kertoa. Meidän lapset elävät siihen aikaan kiinni ja he aivan varmasti tulevat hyödyntämään tätä kanavaa vielä enemmän elämässään, mutta osaa meistä vanhemmista tämä pelottaa. Ja toki, on asioita mitä kannattaa harkita tarkasti, mutta onko onnellisuuden tai itsensä hyväksymisen kertominen se mistä pitäisi vaieta?
Tuossa yllä olevassa kuvassa olen minä! Ihan omana itsenäni! Tosin kuvien välillä on muutama vuosi ja sellanen 30kiloa. Vasemmassa kuvassa olen varmasti paremmassa fyysisessä kunnossa (ei epäilystäkään siitä), mutta punnitsin ruokani ja itseni, mun oli pakko treenata, koskaan ei ollut hyvä kun muhkurat pomppi silmille ja ajatus tosiaan oli se, että kehitys lakkaa tyytyväisyyteen. Tähän voisi varmasti lätkäistä päälle tekstiä jos jonkinlaista siitä kuinka olen nykyisin huonompi ja se kuvaparin "fat". Mutta mutta... sitten kun katsotaan pintaa syvemmälle! Oikeassa kuvassa olen nyt, teen asioita joita rakastan ja joita haluan, olen tiellä itseni hyväksymiseen ja ajattelen itsestäni lempeästi, en tee mitään koska on pakko vaan koska haluan. Silloin siihen kuvaan voisi liittää tekstit "tyytyväinen elämään" tai "onnellinen". Kumpi sitten painaa vaakakupissa enemmän, kilot vai onnellisuus?
En tietenkään kehota ketään olemaan ylipainoinen tai alipainoinen vasten omaa tahtoaan, tai niin, että oma terveys ja hyvinvointi kärsii, ja aliravitsemus-linjalle en tässä kohtaa edes halua lähteä, se kun nyt vaan on kaikessa kamaluudessaan valitettavasti totta. Olen vain sitä mieltä, että ensisijaisesti meidät kaikki tulisi kohdata juurikin ihmisinä, eikä ulkoisten seikkojen määrittäminä olentoina. Tämä on vähän sama asia, kuin tumma- tai vaaleaihoinen ihminen... ihmisiä molemmat, ja ennen kaikkea juuri sitä.
Ihmisten terveys ja hyvinvointi onkin sitten toinen juttu. Siltikin uskallan omiin kokemuksiini pohjaten väittää, että näihinkin kahteen vaikuttaa aika paljon oma mieli! Ja tähän vaikuttaa omalta osaltaan media, sitä kun oikeastaan on hyvin vaikea välttää. Yhtenä päivänä etsin ihan muusta syystä kuvia googlesta hakusanoilla *curvy *woman jne jne. ja toki sieltä tuli myös kauniita kurvikkaita ja ylipainoisia naisia, mutta kohtasin muutaman kuvaparin, joiden sanoma sai mun aivot kiehumaan.
No okei, aika vahvasti provosoivia ja "what men..."-ajatuksella tehtyjä. Mutta siltikin! Tämähän on just se mitä meille tänä päivänä joka tuutista toitotetaan. Älä nyt hitossa vaan pidä itsestäsi. Älä niin ulkoisesta sinusta, mutta älä nyt oikeastaan sisäisestäkään. En ymmärrä! Tahtoisin niin tämän asian muuttuvan! Ja ehkä siksi olenkin lähtenyt mukaan näihin kaiken maailman kuvauksiin sun muihin ja siksi haluan kertoa siitä ja mun olotilasta kaikille. Koska mun mielestä nykypäivänä et saa olla onnellinen siitä mikä sinä olet. Tai jos tunnet itsesi onnelliseksi niin älä nyt hitossa sitä ainakaan kenellekään kerro. Siis edelleenkin sosiaalisen median kulta-aikana meillä on hurjat säännöt siitä miten ja mitä missäkin saa kertoa. Meidän lapset elävät siihen aikaan kiinni ja he aivan varmasti tulevat hyödyntämään tätä kanavaa vielä enemmän elämässään, mutta osaa meistä vanhemmista tämä pelottaa. Ja toki, on asioita mitä kannattaa harkita tarkasti, mutta onko onnellisuuden tai itsensä hyväksymisen kertominen se mistä pitäisi vaieta?
Tuossa yllä olevassa kuvassa olen minä! Ihan omana itsenäni! Tosin kuvien välillä on muutama vuosi ja sellanen 30kiloa. Vasemmassa kuvassa olen varmasti paremmassa fyysisessä kunnossa (ei epäilystäkään siitä), mutta punnitsin ruokani ja itseni, mun oli pakko treenata, koskaan ei ollut hyvä kun muhkurat pomppi silmille ja ajatus tosiaan oli se, että kehitys lakkaa tyytyväisyyteen. Tähän voisi varmasti lätkäistä päälle tekstiä jos jonkinlaista siitä kuinka olen nykyisin huonompi ja se kuvaparin "fat". Mutta mutta... sitten kun katsotaan pintaa syvemmälle! Oikeassa kuvassa olen nyt, teen asioita joita rakastan ja joita haluan, olen tiellä itseni hyväksymiseen ja ajattelen itsestäni lempeästi, en tee mitään koska on pakko vaan koska haluan. Silloin siihen kuvaan voisi liittää tekstit "tyytyväinen elämään" tai "onnellinen". Kumpi sitten painaa vaakakupissa enemmän, kilot vai onnellisuus?
sunnuntai 13. marraskuuta 2016
Pinnallisuuksia pinnan alla
Minä olen se tyttö, joka on aina ollut "hyvä jätkä". En ole koskaan ollut mikään tyttömäisin tyttö, en niin sisäisesti kuin ulkoisestikaan. Laihduttuani sen lähes 30kiloa kuitenkin löysin osan naiseuttani. Toki se kaikki oli ns. fuulaa... oli tekokynnet, hiustenpidennykset ja ripsienpidennykset. Tavallaan yritin löytää keinoa olla naisellinen lisäämällä itseeni kaikkea ns. ylimääräistä. Ja kivaahan se oli, MINULLE sen hetken.
Nykyään olen se äiti, nainen, joka syö kyntensä, kävelee verkkareissa tai kotitunikassa kaiket päivät, eikä arkena juurikaan meikkaile. Joskus kuitenkin innostun laittautumaan edes hieman.
Kun muilla itsetunto laittautuessa ja esim. juurikin meikatessa nousee niin miksi mulla se tekee ns. vastakkaisen reaktion? Tulen monesti ajatelleeksi, että ihan turhaan se läski siinä edes yrittää, seinäruusuna sen kuitenkin parempi olisi olla.
Tänä syksynä olen kuitenkin innostunut taas ulkoisestakin ehostamisesta ja se on tuntunut todella kivalta. Vaikka lähestulkoon joka kerta se sama ajatus iskee muhun. Kun en arkenakaan meikkaa tms. niin miksi sitä sitten muulloinkaan tarvitsisi tehdä toisin? Ja ei tietenkään tarvitse, mutta jos haluaa? Ja miksi nämä asiat on niin ristiriidassa mun ajatuksissa?
Eihän se ole keneltäkään muulta pois, jos minä hieman laittaudun. Eihän se ole multa itseltänikään pois jos joskus haluan näyttää hieman huolitellummalta. Eihän se ole kenenkään yksinoikeus laittautua. Ja minä haluan, en joka päivä, mutta silloin tällöin tehdä itselleni hyvää tälläkin tavalla. En tee sitä muiden takia vaan tunteakseni itseni paremmaksi, joten miksen sitten vapaasti tuntisi niin? Olen monesti ihmetellyt, että ollaan me naiset (ja miksei osa miehistäkin) ihmeellisiä, kun toinen tuntee näin ja toinen ei voi mennä edes roskia viemän ilman meikkiä.
Mitä jos kaikki yhdessä päätettäisi, että saadaan laittautua tai olla laittautumatta? Ja onko sulla ollut tälläisiä ajatuksia ja jos on niin miten olet niistä ns. päässyt yli?
 |
| "Ei filtterii..." |
Nykyään olen se äiti, nainen, joka syö kyntensä, kävelee verkkareissa tai kotitunikassa kaiket päivät, eikä arkena juurikaan meikkaile. Joskus kuitenkin innostun laittautumaan edes hieman.
 |
| Kuten tänään |
Kun muilla itsetunto laittautuessa ja esim. juurikin meikatessa nousee niin miksi mulla se tekee ns. vastakkaisen reaktion? Tulen monesti ajatelleeksi, että ihan turhaan se läski siinä edes yrittää, seinäruusuna sen kuitenkin parempi olisi olla.
Tänä syksynä olen kuitenkin innostunut taas ulkoisestakin ehostamisesta ja se on tuntunut todella kivalta. Vaikka lähestulkoon joka kerta se sama ajatus iskee muhun. Kun en arkenakaan meikkaa tms. niin miksi sitä sitten muulloinkaan tarvitsisi tehdä toisin? Ja ei tietenkään tarvitse, mutta jos haluaa? Ja miksi nämä asiat on niin ristiriidassa mun ajatuksissa?
Eihän se ole keneltäkään muulta pois, jos minä hieman laittaudun. Eihän se ole multa itseltänikään pois jos joskus haluan näyttää hieman huolitellummalta. Eihän se ole kenenkään yksinoikeus laittautua. Ja minä haluan, en joka päivä, mutta silloin tällöin tehdä itselleni hyvää tälläkin tavalla. En tee sitä muiden takia vaan tunteakseni itseni paremmaksi, joten miksen sitten vapaasti tuntisi niin? Olen monesti ihmetellyt, että ollaan me naiset (ja miksei osa miehistäkin) ihmeellisiä, kun toinen tuntee näin ja toinen ei voi mennä edes roskia viemän ilman meikkiä.
 |
| I'm fat ans I'm as beautiful as any other amazing woman |
Mitä jos kaikki yhdessä päätettäisi, että saadaan laittautua tai olla laittautumatta? Ja onko sulla ollut tälläisiä ajatuksia ja jos on niin miten olet niistä ns. päässyt yli?
keskiviikko 9. marraskuuta 2016
Kameran edessä alusvaatteissa!?!
Eilen tein jotain mitä en olisi ikinä uskonut tekeväni. Ensinnäkin olin yksin Helsingissä, edellisestä kerrasta siellä yksin taitaa olla sellainen 10vuotta. Jo tuo yksin sinne lähteminen oli mulle iso askel. Vielä alkuvuodesta en olisi tähän pystynyt, silloin kun en pystynyt lähtemään edes lähikauppaan yksin.
Miksi sitten menin?
Kuulun facebookissa Jenny ja läskimyytinmurtajat-ryhmään, (mikä muuten on aivan mieletön ryhmä, suosittelen kaikille liittymistä jos löytyy jotain pientäkin ongelmaa omaan ulkonäköön, syömiseen, liikkumiseen tms liittyen) ja olen tämän ryhmän kautta kokenut tässä syksyllä aivan mielettömiä kokemuksia! Juttua tästä ryhmästä löytyy myös Marja Hintikka Liven kotisivuilta täältä!
Meillä oli ryhmäläisten kesken Helsingissä tapaaminen, missä ensimmäisen kerran ylitin itseni kameran edessä. Nämä kuvat tosin ovat ainakin toistaiseksi salaisissa kansioissa!
Käytiin Tonin (mun miehen) ja muutaman LMM-siskon kanssa Marja Hintikka Livessä kun aiheena oli vanhempien ulkonäköpaineet.
Tätä kautta mulle tuli myös mahdollisuus tarttua *eiliseen päivään*. Olin siis videokuvauksissa. Mua kuvattiin alusvaatteisillani ja videon tarkoitus tulee olemaan murtaa sitä nykyisellään vallitsevaa naisihannetta. Videolla pyritään luomaan ajatusta siitä, että kaiken kokoiset ja näköiset naiset voivat olla itsevarmoja ja näyttää kauniilta. Tämän enempää en kuitenkaan asiasta vielä kerro, sillä en itsekään vielä tiedä millainen videosta loppujenlopuksi tulee leikkauksen ja muun jälkeen. Päivä oli kuitenkin aivan mahtava ja se mieletön tunne kun uskalsi olla kameran edessä oma itsensä ja vain antaa mennä. Oon täysin valmis laittamaan mun omat muhkurat ja kaaret peliin sen takia, että edes yksi nainen voisi voida paremmin omana itsenään. Vaikka ihmisen kauneus lähtee sisältäpäin, olen kuitenkin omasta kokemuksesta sitä mieltä, että on aika vaikea olla oma itsensä jos vihaa kaiken aikaa omaa ulkonäköään. Tämän kaiken pitää olla tietyllä tapaa balanssissa, eikö? Aletaan kannattaa sellaista kehopositiivisuutta ja annetaan kaikkien kukkien kukkia?
Oli kyllä mahtava päivä ja oli jollain tapaa TODELLA vapauttavaa olla kameran edessä ja jälleen kerran ottaa myös itse askel kohti hyväksyvämpää ja rakastavampaa minäkuvaa. Ja kun kerran vauhtiin päästiin niin tuotahan vois tehdä vaikka joka päivä: ;)
P.S. Tea's and Coffee löytyy facesta! Käy tykkäämässä ja vaikka kirjoittelemassa kommentteja, jos et tähän blogiin niitä halua kirjoittaa.
P.P.S. Mut löytää myös instasta nimellä teaval. <3
Miksi sitten menin?
Kuulun facebookissa Jenny ja läskimyytinmurtajat-ryhmään, (mikä muuten on aivan mieletön ryhmä, suosittelen kaikille liittymistä jos löytyy jotain pientäkin ongelmaa omaan ulkonäköön, syömiseen, liikkumiseen tms liittyen) ja olen tämän ryhmän kautta kokenut tässä syksyllä aivan mielettömiä kokemuksia! Juttua tästä ryhmästä löytyy myös Marja Hintikka Liven kotisivuilta täältä!
Meillä oli ryhmäläisten kesken Helsingissä tapaaminen, missä ensimmäisen kerran ylitin itseni kameran edessä. Nämä kuvat tosin ovat ainakin toistaiseksi salaisissa kansioissa!
 |
| Saara Sarvas |
 |
| Jenny Lehtinen |
Käytiin Tonin (mun miehen) ja muutaman LMM-siskon kanssa Marja Hintikka Livessä kun aiheena oli vanhempien ulkonäköpaineet.
Tätä kautta mulle tuli myös mahdollisuus tarttua *eiliseen päivään*. Olin siis videokuvauksissa. Mua kuvattiin alusvaatteisillani ja videon tarkoitus tulee olemaan murtaa sitä nykyisellään vallitsevaa naisihannetta. Videolla pyritään luomaan ajatusta siitä, että kaiken kokoiset ja näköiset naiset voivat olla itsevarmoja ja näyttää kauniilta. Tämän enempää en kuitenkaan asiasta vielä kerro, sillä en itsekään vielä tiedä millainen videosta loppujenlopuksi tulee leikkauksen ja muun jälkeen. Päivä oli kuitenkin aivan mahtava ja se mieletön tunne kun uskalsi olla kameran edessä oma itsensä ja vain antaa mennä. Oon täysin valmis laittamaan mun omat muhkurat ja kaaret peliin sen takia, että edes yksi nainen voisi voida paremmin omana itsenään. Vaikka ihmisen kauneus lähtee sisältäpäin, olen kuitenkin omasta kokemuksesta sitä mieltä, että on aika vaikea olla oma itsensä jos vihaa kaiken aikaa omaa ulkonäköään. Tämän kaiken pitää olla tietyllä tapaa balanssissa, eikö? Aletaan kannattaa sellaista kehopositiivisuutta ja annetaan kaikkien kukkien kukkia?
 |
| Maskissa |
Oli kyllä mahtava päivä ja oli jollain tapaa TODELLA vapauttavaa olla kameran edessä ja jälleen kerran ottaa myös itse askel kohti hyväksyvämpää ja rakastavampaa minäkuvaa. Ja kun kerran vauhtiin päästiin niin tuotahan vois tehdä vaikka joka päivä: ;)
P.S. Tea's and Coffee löytyy facesta! Käy tykkäämässä ja vaikka kirjoittelemassa kommentteja, jos et tähän blogiin niitä halua kirjoittaa.
P.P.S. Mut löytää myös instasta nimellä teaval. <3
maanantai 7. marraskuuta 2016
2012-nykyhetki
2012-2013
Treenasin, söin oikein, valmistuin ravintovalmentajaksi. Kasvatettiin kahta lasta ja kävin töissä. Elämä rullasi, olin muodollisesti tyytyväinen itseeni. Kaiken aikaa kuitenkin tarkkailin mitä söin, liikuinko riittävästi ja riittävillä tehoilla. Pääsääntöisesti elin jotain kuuria kaiken aikaa. Olin erittäin tietoinen elintavoistani ja jossakin kohtaa se meni jopa ylitse. Liikuin liikaa ja liikuin sillä tavalla kuin oli trendikästä. En kuunnellut välttämättä kroppaani ihan kaiken aikaa. Peilistä minua tuijotti edelleen se sama lihava tyttö, vaikka olinkin vuoteen 2013 mennessä laihtunut lähes 30kiloa. Koko mun elämä pyöri pelkästään suorittamisen ja parantamisen ympärillä. Ajattelin silloin, että kehitys loppuu tyytyväisyyteen ja näin jokaikisessä valokuvassakin vain pelkät liikakilot.
2014
Vielä tämänkin vuoden alussa hommat luistivat edellisten vuodien malliin. Toki olin sillä hetkellä tyytyväinen omaan suorittamiseeni ja kaikkeen edistymiseen. Muistan edelleen miten ihanaa oli liikkua ilman liikakiloja ja miten hyvältä terveellinen ruoka kropassa tuntui. Uskoin tuolloin myös vakaasti siihen etten tule koskaan enää lihomaan ja uskoin vielä vakaammin siihe, että olen kunnossa ja mun pää on pysynyt jutussa mukana. Samalla inhosin peilikuvaani vaikka toki siitä löytyi myös hyviä kohtia... kaikki muhkurat vain pomppivat silmille enkä ikinä tuntenut olevani yhtä hoikka kuin muut. Enpä tajunnut myöskään vertaavani itseäni kaikkiin muihin enkä niinkään omaan minään.
Samaan aikaan vauvakuume velloi kovana ja olimme tulleet siihen tulokseen, että kolmas lapsi saa sittenkin vielä tulla jos on tullakseen. Meidän tietämättämme hän olikin päättänyt tulla heti kuin oli mahdollista. Mutta lokakuussa 2014 saimme varhaisen keskenmenon vaikkemme edes tienneet vielä odottavamme. Se oli mulle kuin isku vasten kasvoja. Mun niin hartaasti kehittämä temppeli - mun oma keho - petti mut. Samaan syssyyn tuli myös valtava sairastelukierre kaikkine mahdollisine tauteineen. Samaan aikaan vanhat peikot syömisen suhteen nostivat päätään ihan salakavalasti takavasemmalta.
Tähän perään saatiin kuitenkin ilouutinen kun jäinkin odottamaan meidän Verttiä. Alkuun voin pahoin kun mikä ja siitä kun selvisin alkoi ennakoivat supistelut ja liitoskivut. Sain jossain kohtaa liikuntakieltoa ja milläs muulla minä nuolin haavojani kuin syömällä. Loppuraskaudesta konttasin kotona kun liitoskivut oli niin valtavat ja nukuin parvekkeella yöt hyvin hyvin pienissä pätkissä. Ja söin ja söin ja söin.. koska en muutakaan siinä tilanteessa osannut. Olin siis olettanut olevani vahvoilla ahmimisten ja muun syömisen kanssa, mutta tälläisen rankemman jakson kohdalla en pystynytkään toimimaan muuten. Kun olin opetellut uusia elämäntapoja vasta viitisen vuotta voittivat sitä edeltävä paljon pidempi ajanjakso ja huomasin kaikkien mörköjen tulleen takaisin. Tosin tällä kertaa en lopettanut syömistä vaan söin ihan kirjaimellisesti kahden edestä, jopa salaa...
Sitten syyskuussa 2015 syntyi Vertti ja alkoi mun vauvakupla mikä ei ottanut puhjetakseen.
2016
Kuluvan vuoden helmikuussa mun juna pysähtyi, kroppa petti ja samaa rataa meni mielikin. Mun oli pakko hakeutua päänikin takia lääkäriin. Itkin, itkin ja itkin. Sain itseni kammettua sängystä vain, koska mun oli pakko ja sen pakon nimi oli lapset. Mun oli pakko pistää kaikelle stoppi ja itkeä jokainen itku ulos. Pääsin nopeasti psykiatriselle hoitajalle ja melko nopeasti mulla todettiin masennus, raskauden jälkeinen sellainen, vaikeana tapauksenakin luokiteltu. Olihan tämäkin mörkö kulkenut matkassa mukana jo useamman vuoden, nyt se vain nostin jälleen päätään. Sain paniikkikohtauksia ja jopa ovesta ulos astuminen oli jälleen lähes mahdotonta.
Kun vihdoin myönsin tilanteen itselleni niin samalla uskalsin myös hakea apua ja avata suuni. Tähän asti olin aina vain peitellyt omia tuntemuksiani ja kieltänyt kaiken pahan olon. Nyt kun uskalsin myöntää ettei mulla todellakaan ole kaikki ok, niin pystyin alkamaan työstää itseäni ja ajatuksiani. Asiat ovat edenneet TODELLA vauhdilla tänä vuonna ja jo nyt kokeilen omilla jaloilla seisomista, ilman psykiatrista apua. Halusin nousta siitä suosta ja olin valmis avaamaan koko pääni ja sydämeni, jotta voisin jonain päivänä voida paremmin. Ja tällä hetkellä näen maailmassa jo väritkin.
Olen siis ollut jumppatyttö, paljon hoikempi, tiedän paljon ravinnosta ja tiedän tasan tarkkaan miten minun pitäisi toimia! Luulin pitäneeni mörköni hallinnassa ja pääni kasassa. Luulin olevani paljon vahvempi kuin vääristyneet ajatukseni ja tunteeni. Miten tässä silti kävi näin?
Siksi ettei mun mieli ole ollutkaan ihan kunnossa enkä ole pystynyt jättämään kaikkia mörköjä taakseni. Olen suorittanut elämääni ja mennyt eteenpäin junan lailla katsomatta ympärilleni. Omaan edelleenkin sen läskin tytön identiteetin ja se ei seuraa millään tapaa mun ulkoista olemustani. Nyt yritän sovittaa päähäni uudenlaista identiteettiä, sellaista joka ei olisi sidoksissa mun kokooni. Toki ulkoinen olemukseni ovat suuri osa minua, mutta haluan nauttia siitä ja olla muutakin kuin läskini.
Pyrin siihen, että oppisin rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen. Nykyään koen ettei itsensä hyväksyminen poissulje kunnolla syömistä, liikkumista tai edes laihtumista. Se tarkoittaa sitä, että haluan tuntea oloni hyväksi. Haluan rakastaa itseäni ihmisenä ja tehdä tälle ihmiselle hyvää. Haluan liikkua, syödä, hemmotella, herkutella, nauttia, nähdä ja kokea sellaisia asioita joista itse pidän ja jotka tuovat kaikin puolin hyvää elämään. Ylipäänsä, että aamuisin on ihana herätä juuri minuna, pukea päälleni vaatteet joissa tunnen itseni kauniiksi ja elää juuri sellaista elämää joka sopii minulle.
Treenasin, söin oikein, valmistuin ravintovalmentajaksi. Kasvatettiin kahta lasta ja kävin töissä. Elämä rullasi, olin muodollisesti tyytyväinen itseeni. Kaiken aikaa kuitenkin tarkkailin mitä söin, liikuinko riittävästi ja riittävillä tehoilla. Pääsääntöisesti elin jotain kuuria kaiken aikaa. Olin erittäin tietoinen elintavoistani ja jossakin kohtaa se meni jopa ylitse. Liikuin liikaa ja liikuin sillä tavalla kuin oli trendikästä. En kuunnellut välttämättä kroppaani ihan kaiken aikaa. Peilistä minua tuijotti edelleen se sama lihava tyttö, vaikka olinkin vuoteen 2013 mennessä laihtunut lähes 30kiloa. Koko mun elämä pyöri pelkästään suorittamisen ja parantamisen ympärillä. Ajattelin silloin, että kehitys loppuu tyytyväisyyteen ja näin jokaikisessä valokuvassakin vain pelkät liikakilot.
 |
| Heinäkuu 2014 |
2014
Vielä tämänkin vuoden alussa hommat luistivat edellisten vuodien malliin. Toki olin sillä hetkellä tyytyväinen omaan suorittamiseeni ja kaikkeen edistymiseen. Muistan edelleen miten ihanaa oli liikkua ilman liikakiloja ja miten hyvältä terveellinen ruoka kropassa tuntui. Uskoin tuolloin myös vakaasti siihen etten tule koskaan enää lihomaan ja uskoin vielä vakaammin siihe, että olen kunnossa ja mun pää on pysynyt jutussa mukana. Samalla inhosin peilikuvaani vaikka toki siitä löytyi myös hyviä kohtia... kaikki muhkurat vain pomppivat silmille enkä ikinä tuntenut olevani yhtä hoikka kuin muut. Enpä tajunnut myöskään vertaavani itseäni kaikkiin muihin enkä niinkään omaan minään.
 |
| Elokuu 2014 |
Tähän perään saatiin kuitenkin ilouutinen kun jäinkin odottamaan meidän Verttiä. Alkuun voin pahoin kun mikä ja siitä kun selvisin alkoi ennakoivat supistelut ja liitoskivut. Sain jossain kohtaa liikuntakieltoa ja milläs muulla minä nuolin haavojani kuin syömällä. Loppuraskaudesta konttasin kotona kun liitoskivut oli niin valtavat ja nukuin parvekkeella yöt hyvin hyvin pienissä pätkissä. Ja söin ja söin ja söin.. koska en muutakaan siinä tilanteessa osannut. Olin siis olettanut olevani vahvoilla ahmimisten ja muun syömisen kanssa, mutta tälläisen rankemman jakson kohdalla en pystynytkään toimimaan muuten. Kun olin opetellut uusia elämäntapoja vasta viitisen vuotta voittivat sitä edeltävä paljon pidempi ajanjakso ja huomasin kaikkien mörköjen tulleen takaisin. Tosin tällä kertaa en lopettanut syömistä vaan söin ihan kirjaimellisesti kahden edestä, jopa salaa...
Sitten syyskuussa 2015 syntyi Vertti ja alkoi mun vauvakupla mikä ei ottanut puhjetakseen.
2016
Kuluvan vuoden helmikuussa mun juna pysähtyi, kroppa petti ja samaa rataa meni mielikin. Mun oli pakko hakeutua päänikin takia lääkäriin. Itkin, itkin ja itkin. Sain itseni kammettua sängystä vain, koska mun oli pakko ja sen pakon nimi oli lapset. Mun oli pakko pistää kaikelle stoppi ja itkeä jokainen itku ulos. Pääsin nopeasti psykiatriselle hoitajalle ja melko nopeasti mulla todettiin masennus, raskauden jälkeinen sellainen, vaikeana tapauksenakin luokiteltu. Olihan tämäkin mörkö kulkenut matkassa mukana jo useamman vuoden, nyt se vain nostin jälleen päätään. Sain paniikkikohtauksia ja jopa ovesta ulos astuminen oli jälleen lähes mahdotonta.
Kun vihdoin myönsin tilanteen itselleni niin samalla uskalsin myös hakea apua ja avata suuni. Tähän asti olin aina vain peitellyt omia tuntemuksiani ja kieltänyt kaiken pahan olon. Nyt kun uskalsin myöntää ettei mulla todellakaan ole kaikki ok, niin pystyin alkamaan työstää itseäni ja ajatuksiani. Asiat ovat edenneet TODELLA vauhdilla tänä vuonna ja jo nyt kokeilen omilla jaloilla seisomista, ilman psykiatrista apua. Halusin nousta siitä suosta ja olin valmis avaamaan koko pääni ja sydämeni, jotta voisin jonain päivänä voida paremmin. Ja tällä hetkellä näen maailmassa jo väritkin.
Olen siis ollut jumppatyttö, paljon hoikempi, tiedän paljon ravinnosta ja tiedän tasan tarkkaan miten minun pitäisi toimia! Luulin pitäneeni mörköni hallinnassa ja pääni kasassa. Luulin olevani paljon vahvempi kuin vääristyneet ajatukseni ja tunteeni. Miten tässä silti kävi näin?
Siksi ettei mun mieli ole ollutkaan ihan kunnossa enkä ole pystynyt jättämään kaikkia mörköjä taakseni. Olen suorittanut elämääni ja mennyt eteenpäin junan lailla katsomatta ympärilleni. Omaan edelleenkin sen läskin tytön identiteetin ja se ei seuraa millään tapaa mun ulkoista olemustani. Nyt yritän sovittaa päähäni uudenlaista identiteettiä, sellaista joka ei olisi sidoksissa mun kokooni. Toki ulkoinen olemukseni ovat suuri osa minua, mutta haluan nauttia siitä ja olla muutakin kuin läskini.
Pyrin siihen, että oppisin rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen. Nykyään koen ettei itsensä hyväksyminen poissulje kunnolla syömistä, liikkumista tai edes laihtumista. Se tarkoittaa sitä, että haluan tuntea oloni hyväksi. Haluan rakastaa itseäni ihmisenä ja tehdä tälle ihmiselle hyvää. Haluan liikkua, syödä, hemmotella, herkutella, nauttia, nähdä ja kokea sellaisia asioita joista itse pidän ja jotka tuovat kaikin puolin hyvää elämään. Ylipäänsä, että aamuisin on ihana herätä juuri minuna, pukea päälleni vaatteet joissa tunnen itseni kauniiksi ja elää juuri sellaista elämää joka sopii minulle.
Minun tarina vuoteen 2012 asti
Kirjoitus on jo neljä vuotta vanha, joten muistakaa, että siellä on ajatuksia SEN hetkisestä kunnosta ja olosta. Tulen jatkamaan tästä kunhan saan seuraavan postauksen kasattua, se ei meinaan ole helppoa, kun lupaan repiä auki koko sisimpäni teille.
Kirjoitettu Joulukuussa 2012:
Minun tarinani
Kysymys-postauksessa kysyttiin miten ja miksi minusta tuli lihava? Jouduin hetken sulattelemaan tätä kysymystä ja miettimään mitä ja kuinka paljon asiasta kertoisin... sitten päätin, että kerron koko tarinan, jotta te ehkä ymmärtäisitte paremmin sen mitä olen tehnyt ja miksi, sekä nämä mun omat tuntemukset. Olen myös kovasti painottanut sitä, että olen tehnyt tämän muutoksen hitaasti siksi, että mun oma pää pysyisi mukana... ehkä tämä "tarina" auttaa ymmärtämään, miten syvässä nämä asiat ovat ja helpottavat ymmärtämään sitä miksi tämä maltti on ollut mulle valttia.
Olin aivan normaali lapsi, vilkas ja kovaääninen tosin (olen sitä edelleen, etenkin nyt kun olen taas löytänyt itseni ja uskallan olla se mikä olen). Kaikki muuttui joskus ala-asteen viimeisinä vuosina. Juurikaan mitään muutosta tekemättä lihoin liikaa koulun terveydenhoitajan mielestä ja toki näkeehän sen valokuvista. Syy huoleen oli varmasti aiheellinen, mutta tavat esittää asiat olivat vääränlaiset... Nykyään en edes enää muista miten asiat on esitetty, sillä olen sulkenut ne mielestäni niin hyvin. Muistan kuitenkin, että kaikki sattui ja kovaa! Tästä alkoi terkkari-lääkäri-sairaala-verikoe-rumba. Vaikken näissä varmasti edes paljon joutunut juoksemaan on mun ajatus siitä ajasta se, että en ollut oikein muualla kuin joissakin kokeissa tai terkkarilla, varmasti siksi, että nämä asiat ovat olleet silloin pinnalla ja jääneet mieleen enemmän kuin "muu elämä"... toki ensimmäiset verikokeet, missä otettiin 7putkea verta ja jalat meinas lähteä alta ja muut vastaavat kokemukset jäävät lapsen/nuoren mieleen... olen ollut näihin aikoihin noin 13 vuotias ja sairaalan papereiden mukaan 156cm ja 62kg.
Multa epäiltiin kilpirauhasen vajaatoimintaa. Lisäksi mun niska-hartia-päänsärkyjen takia multa tutkittiin myös pää, eli otettiin tietokonetomografia. Mitään ei kuitenkaan löytynyt. Päässä ei ollut mitään vikaa, mun työskentelyasennoissa kuulemma oli. Kilpirauhasen arvot olivat rajojen sisällä, joskin aivan alareunalla, joten lääkitystä ei aloitettu. Lääkärien mielestä arvot olivat sopivat, vaikkakin aivan alarajoilla ja eivät halunneet aloittaa niin nuorelle koko elämän kestävää lääkitystä. Olen useasti jälkikäteen ja aikuisena miettinyt, että mitähän olisi käynyt jos lääkitys olisi aloitettu, mutta sitten pyyhin ajatukset pois mielestäni, koska turha sitä on miettiä. Lääkärit tekivät varmasti ihan pätevän ratkaisun ja ajattelivat asiaa pidemmällä aikavälillä.
Koska mitään ei löytynyt, pääsin (tai jouduin) ravitsemusterapeutin puheille... Mun piti pitää ruokapäiväkirjaa viikon verran, mitä hän sitten tutki ja arvioi. Kävin siellä kerran... siis KERRAN! Se oli aivan kamalaa, mutta ehkä useampi kerta olisi kuitenkin tehnyt tehtävänsä, yhdestä kerrasta ei ollut mitään hyötyä ja se tuntui vaan aivan turhalta ja idiootilta jutulta... se oli jotain mihin mut oli pakotettu ja mistä ei ollut mitään apua mulle. Sen muistan, että maidon juontia piti rajoittaa... luiden kasvu oli todettu olevan puoli vuotta edellä mun iästä ja söin maitotuotteitakin liikaa. Vasta viime vuosina olen tajunnut ettei se rasvaton maito todellakaan ole se mun pahin moka tässä ruokailussa.
Mitä tästä kaikesta sitten seurasi? Käännyin jotenkin sisäänpäin ja halusin tehdä muutoksen. En enää jaksanut olla vain se lihava-lapsi, joka joutuu juoksemaan lääkärissä ja verikokeissa... meni aikaa ja lähdettiin yläasteelle. Olin aivan hukassa... suoritin koulua ja tahdoin jollain tapaa löytää hyväksyntää, joten käytin kaiken energiani kouluun... yläasteen päästötodistuksen keskiarvo on muistaakseni 9,1 vaikka pistin koko ysi-luokan ihan ranttaliksi. Kahdeksannella luokalla myös päätin, että olisi aika laihtua... ja niin lopetin syömisen. Halusin kotona käyttää ihanaa kukkalautasta, mikä kyllä oli todella kaunis, mutta taka-ajatuksena oli se, että se oli normaaleja lautasia pienempi ja siihen ei siis mahtunut niin paljon ruokaa... plus että mitä vähemmän ruokaa oli lautasella, sitä helpompi sitä oli jemmata. Koulussa en muista syöneeni juurikaan mitään. Osittain kaikki johtui myös siitä häpeästi mitä tunsin ollessani lihava... eihän lihavat voi syödä! Se häpeä mitä tunsin, söi mua sisältäpäin. Muutamassa kuukaudessa laihduin paljon, mutta en silloinkaan ollut laiha, joten mua vain kehuttiin. Muistan aivan elävästi kuinka liikunnanopettajani (joka oli muuten ihana ihminen) pysäytti mut kerran rappusissa ja kehui mun ulkonäköä ja sitä miten olin painon suhteen edistynyt. Olin NIIN ylpeä itsestäni! Mutta eihän kenelläkään varmasti käynyt mielessä, että mikään olisi ollut pielessä sillä olin laihtunut vähän normaalimmaksi, enkä alilaihaksi.
En tiedä mikä sitten kävi, mutta jotenkin sain itseni takaisin raiteilleni. Taisi siinä olla osa äitini apua, joka jossain kohtaa taisi tajuta missä menen ja, että kaikki ei taida tyttärellä olla ihan kohdallaan. Muistelisin, että tässä kohtaa olisin ollut parisen kuukautta lähes syömättä. Salakavalasti kaikki alkoi ja nyt lähes 15vuotta myöhemmin näistä kärsitään edelleen. Osaan jemmata ruokaa ja tiedän tasan tarkkaan sen, kuinka vähän voin syödä ilman, että jalat lähtee alta ihan kokonaan. Yläaste mentiinkin sitten loppuun todella railakkaasti, sillä rippikoulun jälkeen löysin uuden kaveriporukan, oltiin kaikki isosia ja todella tiiviisti yhdessä. Silloin tunsin kuuluvani johonkin ja mua ei arvosteltu ulkonäön perusteella. Hölläsin koulussa tosi kovasti ja keskityin ihan muihin juttuihin... tämä vuosi teki kaikessa railakkuudessaan hyvää ja unohdin täysin murehtimisen itsestäni. Jossakin mieleni sopukoissa kuitenkin eli se hirviö, joka aika-ajoin nosti päätään ja sai mun epävarmuuden valloilleen. Ajattelin aina olevani ISO, vaikka näin jälkikäteen tajuan etten aina sitä ehkä ollutkaan, en ainakaan niissä suhteissa missä kuvittelin!
Ammattikoulussa/lukiossa koin ensimmäisen "rakkauden" ja sydänsurun, mikä ehkä hieman taas toi esiin näitä vanhoja kaavoja... tällöinkin tunsin tehneeni kaiken väärin, vaikka tosiasiassa asiat olivat hieman toisin. Olin tottunut siihe, että kaikesta täytyy syyttää itseään ja, että jos joku epäonnistuu on se automaattisesti minun vika. Ja taas keskityin kouluun sekä rellestämiseen... ahdisti ja tuskastutti... Hoidin koulun, kävin tanssitunnilla ja rellestin... Tein myös töitä... 6päiväistä viikkoa ja joka lauantai jossain hillumassa. Niin se ammattikoulu-lukio-yhdistelmä meni. Ammattikoulun puolelta lähes parhaat mahdolliset arvosanat ja lukiosta ei ihan parhaat mahdolliset, mutta kuitenkin... harmittaa edelleen, että matikasta tuli vain E, 2pisteen päästä L:stä! Samainen peikko kummitteli mielessä ja ajattelin aina itseni paljon isommaksi kuin kukaan muu.
Näiden koulujen jälkeen halusin pois Kotkasta... halu oli valtava ja ahdistus tässä kaupungissa kamala. Muutin isoveljeni luoke Vantaalle ja pääsin Helsinkiin kouluun. Opiskelin, tein töitä ja TAAS rellestin. Vuosi siinä meni ja päätin, että nyt PERKELE (anteeksi) homma pistetään poikki. Hain AuPairiksi ja pääsinkin. Muutto ulkomaille, uudet ympyrät, uusi vastuu, oma elämä! Vuoden aikana tutustuin ihanaan ja urheilulliseen naiseen... hänelle pystyin kertomaan kaiken, ilman, että hän tunsi minua entuudestaan. Hän ei tiennyt menneisyydestäni mitään eikä näin ollen arvostellut mua sen perusteella vaan teki omat valinnat ja halusi olla minun kanssa tekemisissä. Hän oli mun tuki ja turva ulkomailla, tämä ihana ihminen on edelleen mulle tärkeä vaikka ollaan yhteyksissä aivan liian vähän. Hänen kanssaan lenkkeiltiin ja käytiin maailman suloisimmalla salilla pienten Belgialaisten vanhusten kanssa. Hän tarkkaili mun syömisiä etten lipsuisi mihinkään tyhmyyteen. Hänelle kerroin heti, kun olin yhdellä syömiskerralla jemmannut ruokaa. Osittain hänen ansiostaan löysin taas itseäni ja koin mitä mahtavimpia asioita. Tämä vuosi on yksi mun elämäni parhaista ja antoisimmista.
Sitten oli edessä muutto takasinin Kotkaan. Tulin takaisin, opiskelin sosionomiksi, asuin kahden ihanan kämppiksen kanssa (poikia molemmat)... tapasin Tonin. Olin yhtenä keskiviikkona baarissa ystävieni kanssa, kävin kaikesta rellestämisestä huolimatta harvoin viikolla missään, sillä koulut ja työt piti hoitaa AINA kunnialla. Mutta tänä keskiviikkona repäisin ja lähdin ulos. Sitten yhtäkkiä baarin tanssilattialla olikin muutama mies, toinen hieman tuttu (kaverin veli) ja toinen ei yhtään tuttu, mutta sitäkin mielenkiintoisempi ja komeampi! Loppuilta menikin sitten miestä "metsästäessä"... loppuillasta baarin ulkopuolella olin aivan myyty, kun tämä mies nosti mut pakaroista syliinsä. Kuulostaa varmasti oudolta mutta lähinnä tämä herätti mun mielenkiinnon siksi, että se mies ylipäänsä jaksoi tehdä sen, siis nostaa MUT syliinsä. Noh, ja tekeehän Vin Diesel niin yhdessä Fast and Furious-leffassa... ;) Yhdessä oli sitten kuitenkin kiva vaan olla ja keskittyä toisiinsa, toki hyvä ruoka maistui meille molemmille...
Sitten me seurusteltiinkin jo tiiviisti... Lähdin vielä vaihtoon kolmaksi kuukaudeksi ja ennen sitä mentiin kihloihin. Kun tulin kotiin, muutettiin yhteen ja jäätiin odottamaan Veetiä. Raskausaikan LIHOIN! Siis aivan kirjaimellisesti lihoin... lopetin kaiken tekemisen ja vain söin... Olin aivan varma, että jos teen jotain niin lapsi päättää olla tulematta. Olin tähän mennessä syyttänyt itseäni kaikista pahoista asioista ja tätä en tahtonut pilata... olin aivan varma, että jos otan yhdenkin vääränlaisen askeleen lapsi irtisanoutuu meidän "sopimuksesta". En tietenkään kertonut tästä kenellekkään, sehän nyt olisi ollut ihan käsittämätöntä, nämä tälläiset asiat kun kuului pitää omana tietona! Loppujen lopuski lihoin siinä 9kuukaudessa lähes 30kiloa... Veetin syntymän jälkeen otin itseäni niskasta, sillä silloin vaaka näyttä likimain 106kg... Samaan aikaan kärsin melkoisista babyblues-fiiliksistä ja jälkikäteen ollaan mietitty, että näistäkin olisi tietysti voinut puhua jossakin, mutta minäpä taas kärvistelin yksinäni ja Toni sai tuntea kaiken mun pahan olon suunnattomana kiukutteluna. Laihdutin kuitenkin sinne n.85kiloon, jotta mahduin hääpukuuni ja sain oman prinsessa-päiväni. Naimisiin mentiin siis 2008 ja olin pitkästä aikaa tyytyväinen itseenikin. Tosin olin tehnyt sen virheen JÄLLEEN, että olin kärvistellyt, jotta paino tippuisi... ja koko vuosi oli muutenkin mennyt ihan sumussa.
Isäni kuoli joulukuussa 2008 ja mitenkäs muuten olisin nuollut haavojani kuin syömällä... siihen mennessä syöminen oli jo iskostunut niin syvälle, että se oli ainut asia mitä osasin surun keskellä tehdä. Ja taas minä lihoin... nyt sinne n. 91kiloon... tämä paino on merkattu mun neuvolakorttiin, kun jäin odottamaan Viljamia... Olin aivan kauhusta kankeana, kun ajattelin niitä punnituksia ja niitä seuraavia saarnoja. Olen monesti miettinyt, että ainut mikä pelasti toisen raskausajan oli mun ihana lääkäri, joka aina jaksoi sanoa mulle ettei se paino niin paha asia ole... hoitajat puolestaan tohisivat JOKAIKINEN kerta siitä, että olin TAAS lihonut! En nauttinut yhtään tästä raskausajasta juurikin tämän kamalan vouhotuksen takia. Toisen raskauden aikana tosin uskalsin liikkua suht hyvin (kunhan ensin olin päässyt eroon alun kaiken aikaisesta kuvotuksesta)... Paino nousi n.17kiloa tämän raskauden aikana, eli ihan liikaa kuitenkin taas. Laitokselle tästä raskaudesta jäi, hmm, just ja just lapsen paino... Ensimmäinen virallinen punnitus synnytksen jälkeen on muutama viikkoa tapahtman jälkeen, kun osa turvotuksesta oli laskenut ja tuolloin se vaaka näytti sen 103,1kg.
Sitten kävi jotain mun päässä... totesin sekä itselleni, että miehelleni, etä olen ollut kohta 20vuotta ylipainoinen, syönyt aivan päin honkia, laihduttanut aivan miten sattuu, voinut huonosti niin henkisesti kuin fyysisestikin... en halunnut lapsieni oppivan tuota kaikkea saatikka, että he joutuisivat kokemaan jotain tälläistä mitä minä olen kokenut. En halunnut sairastua, en halua olla enää lihava, en halua kuolla ennen aikojani. Halusin muuttaa kaiken ja se muutos täytyi lähteä minusta itsestäni. Se muutos ei tarkoita pelkästään ulkoista muutosta vaan koko minua. Ne arvet mitkä olen saanut sisääni eivät katoa koskaan, mutta olen saanut niitä häivitettyä. En edelleenkään sano olevani terve, mutta huomattavasti terveempi kuin hyvin, hyvin pitkään aikaan. En sano, että suurin muutos olisi tapahtunut ulkoisessa minussa, vaan sisälläni... Niissä asioissa joita muut eivät näe ja jotka vain minä tiedän. Nyt pelkään sitä, että musta on tulossa itsekäs ja ylimielinen... olen ollut niin pitkään olemassa vain muita varten ja pyydellyt olemassaoloani anteeksi, että nyt en osaa käsittää sellaista normaalia itsetuntoa ja hyvää oloa omasta itsestä ja olemisesta.
Voitte kuvitella kuinka tunteikasta tätä on ollut kirjoittaa, saatikka muistella kaikkia niitä hetkiä, mitkä mut ovat tähän johdattaneet. Paljon on arpia ja paljon on koettua elämää... varmasti on rankempiakin elämäntarinoita olemassa, mutta tämä kipu on riittänyt mulle. Tämä matka on kuljettu tähän mennessä ja toivon, että tästä eteenpäin voin vain ajatella kaikkea tätä koettua kasvattavana. En olisi nyt tämä ihminen, jos kaikkea tätä ei olisi koettu... enkä todellakaan seisoisi tässä nyt näin vahvana, jossen olisi tuota viimeistä päätöstä tehnyt itse. En silti aliarvioi yhtään niitä ihmisiä, jotka ovat jaksaneet mun rinnalla kaiken tämän ajan. On paljon ihmisiä, jotka ovat jossain kohtaa mun elämää tuoneet paljon iloa ja on monta ihmistä, jotka ovat nähneet tämän kaikan. Hienointa on huomata, että kuluneiden parin vuoden aikana kovin moni ystävä ja läheinen on osoittautunut todelliseksi auttajaksi ja kannustajaksi. Arvostan teidän kaikkien apua ja tsemppausta. Arvostan myös aivan hirveästi niitä ihmisiä, jotka lukee tätä mun blogia ja jotka jaksavat antaa niin paljon kannustavaa palautetta, ehkä tekin tämän luettuanne ymmärrätte mitä tämä kaikki mulle merkitsee... jos siis jaksoitte tänne asti lukea. :D
Kirjoitettu Joulukuussa 2012:
Minun tarinani
Kysymys-postauksessa kysyttiin miten ja miksi minusta tuli lihava? Jouduin hetken sulattelemaan tätä kysymystä ja miettimään mitä ja kuinka paljon asiasta kertoisin... sitten päätin, että kerron koko tarinan, jotta te ehkä ymmärtäisitte paremmin sen mitä olen tehnyt ja miksi, sekä nämä mun omat tuntemukset. Olen myös kovasti painottanut sitä, että olen tehnyt tämän muutoksen hitaasti siksi, että mun oma pää pysyisi mukana... ehkä tämä "tarina" auttaa ymmärtämään, miten syvässä nämä asiat ovat ja helpottavat ymmärtämään sitä miksi tämä maltti on ollut mulle valttia.
Olin aivan normaali lapsi, vilkas ja kovaääninen tosin (olen sitä edelleen, etenkin nyt kun olen taas löytänyt itseni ja uskallan olla se mikä olen). Kaikki muuttui joskus ala-asteen viimeisinä vuosina. Juurikaan mitään muutosta tekemättä lihoin liikaa koulun terveydenhoitajan mielestä ja toki näkeehän sen valokuvista. Syy huoleen oli varmasti aiheellinen, mutta tavat esittää asiat olivat vääränlaiset... Nykyään en edes enää muista miten asiat on esitetty, sillä olen sulkenut ne mielestäni niin hyvin. Muistan kuitenkin, että kaikki sattui ja kovaa! Tästä alkoi terkkari-lääkäri-sairaala-verikoe-rumba. Vaikken näissä varmasti edes paljon joutunut juoksemaan on mun ajatus siitä ajasta se, että en ollut oikein muualla kuin joissakin kokeissa tai terkkarilla, varmasti siksi, että nämä asiat ovat olleet silloin pinnalla ja jääneet mieleen enemmän kuin "muu elämä"... toki ensimmäiset verikokeet, missä otettiin 7putkea verta ja jalat meinas lähteä alta ja muut vastaavat kokemukset jäävät lapsen/nuoren mieleen... olen ollut näihin aikoihin noin 13 vuotias ja sairaalan papereiden mukaan 156cm ja 62kg.
 |
| 4 luokka |
 |
| 5 luokka |
 |
| 6 luokka |
 |
| 7 luokka |
Koska mitään ei löytynyt, pääsin (tai jouduin) ravitsemusterapeutin puheille... Mun piti pitää ruokapäiväkirjaa viikon verran, mitä hän sitten tutki ja arvioi. Kävin siellä kerran... siis KERRAN! Se oli aivan kamalaa, mutta ehkä useampi kerta olisi kuitenkin tehnyt tehtävänsä, yhdestä kerrasta ei ollut mitään hyötyä ja se tuntui vaan aivan turhalta ja idiootilta jutulta... se oli jotain mihin mut oli pakotettu ja mistä ei ollut mitään apua mulle. Sen muistan, että maidon juontia piti rajoittaa... luiden kasvu oli todettu olevan puoli vuotta edellä mun iästä ja söin maitotuotteitakin liikaa. Vasta viime vuosina olen tajunnut ettei se rasvaton maito todellakaan ole se mun pahin moka tässä ruokailussa.
Mitä tästä kaikesta sitten seurasi? Käännyin jotenkin sisäänpäin ja halusin tehdä muutoksen. En enää jaksanut olla vain se lihava-lapsi, joka joutuu juoksemaan lääkärissä ja verikokeissa... meni aikaa ja lähdettiin yläasteelle. Olin aivan hukassa... suoritin koulua ja tahdoin jollain tapaa löytää hyväksyntää, joten käytin kaiken energiani kouluun... yläasteen päästötodistuksen keskiarvo on muistaakseni 9,1 vaikka pistin koko ysi-luokan ihan ranttaliksi. Kahdeksannella luokalla myös päätin, että olisi aika laihtua... ja niin lopetin syömisen. Halusin kotona käyttää ihanaa kukkalautasta, mikä kyllä oli todella kaunis, mutta taka-ajatuksena oli se, että se oli normaaleja lautasia pienempi ja siihen ei siis mahtunut niin paljon ruokaa... plus että mitä vähemmän ruokaa oli lautasella, sitä helpompi sitä oli jemmata. Koulussa en muista syöneeni juurikaan mitään. Osittain kaikki johtui myös siitä häpeästi mitä tunsin ollessani lihava... eihän lihavat voi syödä! Se häpeä mitä tunsin, söi mua sisältäpäin. Muutamassa kuukaudessa laihduin paljon, mutta en silloinkaan ollut laiha, joten mua vain kehuttiin. Muistan aivan elävästi kuinka liikunnanopettajani (joka oli muuten ihana ihminen) pysäytti mut kerran rappusissa ja kehui mun ulkonäköä ja sitä miten olin painon suhteen edistynyt. Olin NIIN ylpeä itsestäni! Mutta eihän kenelläkään varmasti käynyt mielessä, että mikään olisi ollut pielessä sillä olin laihtunut vähän normaalimmaksi, enkä alilaihaksi.
 |
| 8 luokka |
 |
| Rippijuhlat... ja WAU mikä kukkamekko... ;) |
 |
| Vanhojentanssit |
Ammattikoulussa/lukiossa koin ensimmäisen "rakkauden" ja sydänsurun, mikä ehkä hieman taas toi esiin näitä vanhoja kaavoja... tällöinkin tunsin tehneeni kaiken väärin, vaikka tosiasiassa asiat olivat hieman toisin. Olin tottunut siihe, että kaikesta täytyy syyttää itseään ja, että jos joku epäonnistuu on se automaattisesti minun vika. Ja taas keskityin kouluun sekä rellestämiseen... ahdisti ja tuskastutti... Hoidin koulun, kävin tanssitunnilla ja rellestin... Tein myös töitä... 6päiväistä viikkoa ja joka lauantai jossain hillumassa. Niin se ammattikoulu-lukio-yhdistelmä meni. Ammattikoulun puolelta lähes parhaat mahdolliset arvosanat ja lukiosta ei ihan parhaat mahdolliset, mutta kuitenkin... harmittaa edelleen, että matikasta tuli vain E, 2pisteen päästä L:stä! Samainen peikko kummitteli mielessä ja ajattelin aina itseni paljon isommaksi kuin kukaan muu.
 |
| Ylioppilasjuhlat |
Näiden koulujen jälkeen halusin pois Kotkasta... halu oli valtava ja ahdistus tässä kaupungissa kamala. Muutin isoveljeni luoke Vantaalle ja pääsin Helsinkiin kouluun. Opiskelin, tein töitä ja TAAS rellestin. Vuosi siinä meni ja päätin, että nyt PERKELE (anteeksi) homma pistetään poikki. Hain AuPairiksi ja pääsinkin. Muutto ulkomaille, uudet ympyrät, uusi vastuu, oma elämä! Vuoden aikana tutustuin ihanaan ja urheilulliseen naiseen... hänelle pystyin kertomaan kaiken, ilman, että hän tunsi minua entuudestaan. Hän ei tiennyt menneisyydestäni mitään eikä näin ollen arvostellut mua sen perusteella vaan teki omat valinnat ja halusi olla minun kanssa tekemisissä. Hän oli mun tuki ja turva ulkomailla, tämä ihana ihminen on edelleen mulle tärkeä vaikka ollaan yhteyksissä aivan liian vähän. Hänen kanssaan lenkkeiltiin ja käytiin maailman suloisimmalla salilla pienten Belgialaisten vanhusten kanssa. Hän tarkkaili mun syömisiä etten lipsuisi mihinkään tyhmyyteen. Hänelle kerroin heti, kun olin yhdellä syömiskerralla jemmannut ruokaa. Osittain hänen ansiostaan löysin taas itseäni ja koin mitä mahtavimpia asioita. Tämä vuosi on yksi mun elämäni parhaista ja antoisimmista.
 |
| Ystävän kanssa Belgiassa |
Sitten oli edessä muutto takasinin Kotkaan. Tulin takaisin, opiskelin sosionomiksi, asuin kahden ihanan kämppiksen kanssa (poikia molemmat)... tapasin Tonin. Olin yhtenä keskiviikkona baarissa ystävieni kanssa, kävin kaikesta rellestämisestä huolimatta harvoin viikolla missään, sillä koulut ja työt piti hoitaa AINA kunnialla. Mutta tänä keskiviikkona repäisin ja lähdin ulos. Sitten yhtäkkiä baarin tanssilattialla olikin muutama mies, toinen hieman tuttu (kaverin veli) ja toinen ei yhtään tuttu, mutta sitäkin mielenkiintoisempi ja komeampi! Loppuilta menikin sitten miestä "metsästäessä"... loppuillasta baarin ulkopuolella olin aivan myyty, kun tämä mies nosti mut pakaroista syliinsä. Kuulostaa varmasti oudolta mutta lähinnä tämä herätti mun mielenkiinnon siksi, että se mies ylipäänsä jaksoi tehdä sen, siis nostaa MUT syliinsä. Noh, ja tekeehän Vin Diesel niin yhdessä Fast and Furious-leffassa... ;) Yhdessä oli sitten kuitenkin kiva vaan olla ja keskittyä toisiinsa, toki hyvä ruoka maistui meille molemmille...
 |
| Vastarakastuneet |
 |
| Puolassa vaihdossa |
Sitten me seurusteltiinkin jo tiiviisti... Lähdin vielä vaihtoon kolmaksi kuukaudeksi ja ennen sitä mentiin kihloihin. Kun tulin kotiin, muutettiin yhteen ja jäätiin odottamaan Veetiä. Raskausaikan LIHOIN! Siis aivan kirjaimellisesti lihoin... lopetin kaiken tekemisen ja vain söin... Olin aivan varma, että jos teen jotain niin lapsi päättää olla tulematta. Olin tähän mennessä syyttänyt itseäni kaikista pahoista asioista ja tätä en tahtonut pilata... olin aivan varma, että jos otan yhdenkin vääränlaisen askeleen lapsi irtisanoutuu meidän "sopimuksesta". En tietenkään kertonut tästä kenellekkään, sehän nyt olisi ollut ihan käsittämätöntä, nämä tälläiset asiat kun kuului pitää omana tietona! Loppujen lopuski lihoin siinä 9kuukaudessa lähes 30kiloa... Veetin syntymän jälkeen otin itseäni niskasta, sillä silloin vaaka näyttä likimain 106kg... Samaan aikaan kärsin melkoisista babyblues-fiiliksistä ja jälkikäteen ollaan mietitty, että näistäkin olisi tietysti voinut puhua jossakin, mutta minäpä taas kärvistelin yksinäni ja Toni sai tuntea kaiken mun pahan olon suunnattomana kiukutteluna. Laihdutin kuitenkin sinne n.85kiloon, jotta mahduin hääpukuuni ja sain oman prinsessa-päiväni. Naimisiin mentiin siis 2008 ja olin pitkästä aikaa tyytyväinen itseenikin. Tosin olin tehnyt sen virheen JÄLLEEN, että olin kärvistellyt, jotta paino tippuisi... ja koko vuosi oli muutenkin mennyt ihan sumussa.
 |
| RV 39+5 ensimmäinen synnytys käynnissä |
 |
| Häät <3 |
Isäni kuoli joulukuussa 2008 ja mitenkäs muuten olisin nuollut haavojani kuin syömällä... siihen mennessä syöminen oli jo iskostunut niin syvälle, että se oli ainut asia mitä osasin surun keskellä tehdä. Ja taas minä lihoin... nyt sinne n. 91kiloon... tämä paino on merkattu mun neuvolakorttiin, kun jäin odottamaan Viljamia... Olin aivan kauhusta kankeana, kun ajattelin niitä punnituksia ja niitä seuraavia saarnoja. Olen monesti miettinyt, että ainut mikä pelasti toisen raskausajan oli mun ihana lääkäri, joka aina jaksoi sanoa mulle ettei se paino niin paha asia ole... hoitajat puolestaan tohisivat JOKAIKINEN kerta siitä, että olin TAAS lihonut! En nauttinut yhtään tästä raskausajasta juurikin tämän kamalan vouhotuksen takia. Toisen raskauden aikana tosin uskalsin liikkua suht hyvin (kunhan ensin olin päässyt eroon alun kaiken aikaisesta kuvotuksesta)... Paino nousi n.17kiloa tämän raskauden aikana, eli ihan liikaa kuitenkin taas. Laitokselle tästä raskaudesta jäi, hmm, just ja just lapsen paino... Ensimmäinen virallinen punnitus synnytksen jälkeen on muutama viikkoa tapahtman jälkeen, kun osa turvotuksesta oli laskenut ja tuolloin se vaaka näytti sen 103,1kg.
 |
| 16.5.2010 |
 |
| 4.6.2010 aamulla syntynyt lapsi, isoveikka ja väsynyt äiti |
 |
| Tuskasen kuuma ristiäispäivä ja MAHTAVAT vanhemmat |
Sitten kävi jotain mun päässä... totesin sekä itselleni, että miehelleni, etä olen ollut kohta 20vuotta ylipainoinen, syönyt aivan päin honkia, laihduttanut aivan miten sattuu, voinut huonosti niin henkisesti kuin fyysisestikin... en halunnut lapsieni oppivan tuota kaikkea saatikka, että he joutuisivat kokemaan jotain tälläistä mitä minä olen kokenut. En halunnut sairastua, en halua olla enää lihava, en halua kuolla ennen aikojani. Halusin muuttaa kaiken ja se muutos täytyi lähteä minusta itsestäni. Se muutos ei tarkoita pelkästään ulkoista muutosta vaan koko minua. Ne arvet mitkä olen saanut sisääni eivät katoa koskaan, mutta olen saanut niitä häivitettyä. En edelleenkään sano olevani terve, mutta huomattavasti terveempi kuin hyvin, hyvin pitkään aikaan. En sano, että suurin muutos olisi tapahtunut ulkoisessa minussa, vaan sisälläni... Niissä asioissa joita muut eivät näe ja jotka vain minä tiedän. Nyt pelkään sitä, että musta on tulossa itsekäs ja ylimielinen... olen ollut niin pitkään olemassa vain muita varten ja pyydellyt olemassaoloani anteeksi, että nyt en osaa käsittää sellaista normaalia itsetuntoa ja hyvää oloa omasta itsestä ja olemisesta.
 |
| Ja tässä mennään nyt, kuva on nähty jo täällä blogissa, mutta uudempia ei ole otettu... |
Voitte kuvitella kuinka tunteikasta tätä on ollut kirjoittaa, saatikka muistella kaikkia niitä hetkiä, mitkä mut ovat tähän johdattaneet. Paljon on arpia ja paljon on koettua elämää... varmasti on rankempiakin elämäntarinoita olemassa, mutta tämä kipu on riittänyt mulle. Tämä matka on kuljettu tähän mennessä ja toivon, että tästä eteenpäin voin vain ajatella kaikkea tätä koettua kasvattavana. En olisi nyt tämä ihminen, jos kaikkea tätä ei olisi koettu... enkä todellakaan seisoisi tässä nyt näin vahvana, jossen olisi tuota viimeistä päätöstä tehnyt itse. En silti aliarvioi yhtään niitä ihmisiä, jotka ovat jaksaneet mun rinnalla kaiken tämän ajan. On paljon ihmisiä, jotka ovat jossain kohtaa mun elämää tuoneet paljon iloa ja on monta ihmistä, jotka ovat nähneet tämän kaikan. Hienointa on huomata, että kuluneiden parin vuoden aikana kovin moni ystävä ja läheinen on osoittautunut todelliseksi auttajaksi ja kannustajaksi. Arvostan teidän kaikkien apua ja tsemppausta. Arvostan myös aivan hirveästi niitä ihmisiä, jotka lukee tätä mun blogia ja jotka jaksavat antaa niin paljon kannustavaa palautetta, ehkä tekin tämän luettuanne ymmärrätte mitä tämä kaikki mulle merkitsee... jos siis jaksoitte tänne asti lukea. :D
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)