Pinnallisuuksia pinnan alla

Minä olen se tyttö, joka on aina ollut "hyvä jätkä". En ole koskaan ollut mikään tyttömäisin tyttö, en niin sisäisesti kuin ulkoisestikaan. Laihduttuani sen lähes 30kiloa kuitenkin löysin osan naiseuttani. Toki se kaikki oli ns. fuulaa... oli tekokynnet, hiustenpidennykset ja ripsienpidennykset. Tavallaan yritin löytää keinoa olla naisellinen lisäämällä itseeni kaikkea ns. ylimääräistä. Ja kivaahan se oli, MINULLE sen hetken.

"Ei filtterii..."

Nykyään olen se äiti, nainen, joka syö kyntensä, kävelee verkkareissa tai kotitunikassa kaiket päivät, eikä arkena juurikaan meikkaile. Joskus kuitenkin innostun laittautumaan edes hieman.

Kuten tänään

Kun muilla itsetunto laittautuessa ja esim. juurikin meikatessa nousee niin miksi mulla se tekee ns. vastakkaisen reaktion? Tulen monesti ajatelleeksi, että ihan turhaan se läski siinä edes yrittää, seinäruusuna sen kuitenkin parempi olisi olla.

Tänä syksynä olen kuitenkin innostunut taas ulkoisestakin ehostamisesta ja se on tuntunut todella kivalta. Vaikka lähestulkoon joka kerta se sama ajatus iskee muhun. Kun en arkenakaan meikkaa tms. niin miksi sitä sitten muulloinkaan tarvitsisi tehdä toisin? Ja ei tietenkään tarvitse, mutta jos haluaa? Ja miksi nämä asiat on niin ristiriidassa mun ajatuksissa?

Eihän se ole keneltäkään muulta pois, jos minä hieman laittaudun. Eihän se ole multa itseltänikään pois jos joskus haluan näyttää hieman huolitellummalta. Eihän se ole kenenkään yksinoikeus laittautua. Ja minä haluan, en joka päivä, mutta silloin tällöin tehdä itselleni hyvää tälläkin tavalla. En tee sitä muiden takia vaan tunteakseni itseni paremmaksi, joten miksen sitten vapaasti tuntisi niin? Olen monesti ihmetellyt, että ollaan me naiset (ja miksei osa miehistäkin) ihmeellisiä, kun toinen tuntee näin ja toinen ei voi mennä edes roskia viemän ilman meikkiä.

I'm fat ans I'm as beautiful
as any other amazing woman

Mitä jos kaikki yhdessä päätettäisi, että saadaan laittautua tai olla laittautumatta? Ja onko sulla ollut tälläisiä ajatuksia ja jos on niin miten olet niistä ns. päässyt yli?

Kameran edessä alusvaatteissa!?!

Eilen tein jotain mitä en olisi ikinä uskonut tekeväni. Ensinnäkin olin yksin Helsingissä, edellisestä kerrasta siellä yksin taitaa olla sellainen 10vuotta. Jo tuo yksin sinne lähteminen oli mulle iso askel. Vielä alkuvuodesta en olisi tähän pystynyt, silloin kun en pystynyt lähtemään edes lähikauppaan yksin.


Miksi sitten menin?

Kuulun facebookissa Jenny ja läskimyytinmurtajat-ryhmään, (mikä muuten on aivan mieletön ryhmä, suosittelen kaikille liittymistä jos löytyy jotain pientäkin ongelmaa omaan ulkonäköön, syömiseen, liikkumiseen tms liittyen) ja olen tämän ryhmän kautta kokenut tässä syksyllä aivan mielettömiä kokemuksia! Juttua tästä ryhmästä löytyy myös Marja Hintikka Liven kotisivuilta täältä!

Meillä oli ryhmäläisten kesken Helsingissä tapaaminen, missä ensimmäisen kerran ylitin itseni kameran edessä. Nämä kuvat tosin ovat ainakin toistaiseksi salaisissa kansioissa!

Saara Sarvas

Jenny Lehtinen

Käytiin Tonin (mun miehen) ja muutaman LMM-siskon kanssa Marja Hintikka Livessä kun aiheena oli vanhempien ulkonäköpaineet.

Tätä kautta mulle tuli myös mahdollisuus tarttua *eiliseen päivään*. Olin siis videokuvauksissa. Mua kuvattiin alusvaatteisillani ja videon tarkoitus tulee olemaan murtaa sitä nykyisellään vallitsevaa naisihannetta. Videolla pyritään luomaan ajatusta siitä, että kaiken kokoiset ja näköiset naiset voivat olla itsevarmoja ja näyttää kauniilta. Tämän enempää en kuitenkaan asiasta vielä kerro, sillä en itsekään vielä tiedä millainen videosta loppujenlopuksi tulee leikkauksen ja muun jälkeen. Päivä oli kuitenkin aivan mahtava ja se mieletön tunne kun uskalsi olla kameran edessä oma itsensä ja vain antaa mennä. Oon täysin valmis laittamaan mun omat muhkurat ja kaaret peliin sen takia, että edes yksi nainen voisi voida paremmin omana itsenään. Vaikka ihmisen kauneus lähtee sisältäpäin, olen kuitenkin omasta kokemuksesta sitä mieltä, että on aika vaikea olla oma itsensä jos vihaa kaiken aikaa omaa ulkonäköään. Tämän kaiken pitää olla tietyllä tapaa balanssissa, eikö? Aletaan kannattaa sellaista kehopositiivisuutta ja annetaan kaikkien kukkien kukkia?

Maskissa

Oli kyllä mahtava päivä ja oli jollain tapaa TODELLA vapauttavaa olla kameran edessä ja jälleen kerran ottaa myös itse askel kohti hyväksyvämpää ja rakastavampaa minäkuvaa. Ja kun kerran vauhtiin päästiin niin tuotahan vois tehdä vaikka joka päivä: ;)

P.S. Tea's and Coffee löytyy facesta! Käy tykkäämässä ja vaikka kirjoittelemassa kommentteja, jos et tähän blogiin niitä halua kirjoittaa.
P.P.S. Mut löytää myös instasta nimellä teaval. <3

2012-nykyhetki

2012-2013

Treenasin, söin oikein, valmistuin ravintovalmentajaksi. Kasvatettiin kahta lasta ja kävin töissä. Elämä rullasi, olin muodollisesti tyytyväinen itseeni. Kaiken aikaa kuitenkin tarkkailin mitä söin, liikuinko riittävästi ja riittävillä tehoilla. Pääsääntöisesti elin jotain kuuria kaiken aikaa. Olin erittäin tietoinen elintavoistani ja jossakin kohtaa se meni jopa ylitse. Liikuin liikaa ja liikuin sillä tavalla kuin oli trendikästä. En kuunnellut välttämättä kroppaani ihan kaiken aikaa. Peilistä minua tuijotti edelleen se sama lihava tyttö, vaikka olinkin vuoteen 2013 mennessä laihtunut lähes 30kiloa. Koko mun elämä pyöri pelkästään suorittamisen ja parantamisen ympärillä. Ajattelin silloin, että kehitys loppuu tyytyväisyyteen ja näin jokaikisessä valokuvassakin vain pelkät liikakilot.

Heinäkuu 2014

2014

Vielä tämänkin vuoden alussa hommat luistivat edellisten vuodien malliin. Toki olin sillä hetkellä tyytyväinen omaan suorittamiseeni ja kaikkeen edistymiseen. Muistan edelleen miten ihanaa oli liikkua ilman liikakiloja ja miten hyvältä terveellinen ruoka kropassa tuntui. Uskoin tuolloin myös vakaasti siihen etten tule koskaan enää lihomaan ja uskoin vielä vakaammin siihe, että olen kunnossa ja mun pää on pysynyt jutussa mukana. Samalla inhosin peilikuvaani vaikka toki siitä löytyi myös hyviä kohtia... kaikki muhkurat vain pomppivat silmille enkä ikinä tuntenut olevani yhtä hoikka kuin muut. Enpä tajunnut myöskään vertaavani itseäni kaikkiin muihin enkä niinkään omaan minään.

Elokuu 2014

Samaan aikaan vauvakuume velloi kovana ja olimme tulleet siihen tulokseen, että kolmas lapsi saa sittenkin vielä tulla jos on tullakseen. Meidän tietämättämme hän olikin päättänyt tulla heti kuin oli mahdollista. Mutta lokakuussa 2014 saimme varhaisen keskenmenon vaikkemme edes tienneet vielä odottavamme. Se oli mulle kuin isku vasten kasvoja. Mun niin hartaasti kehittämä temppeli - mun oma keho - petti mut. Samaan syssyyn tuli myös valtava sairastelukierre kaikkine mahdollisine tauteineen. Samaan aikaan vanhat peikot syömisen suhteen nostivat päätään ihan salakavalasti takavasemmalta.

Tähän perään saatiin kuitenkin ilouutinen kun jäinkin odottamaan meidän Verttiä. Alkuun voin pahoin kun mikä ja siitä kun selvisin alkoi ennakoivat supistelut ja liitoskivut. Sain jossain kohtaa liikuntakieltoa ja milläs muulla minä nuolin haavojani kuin syömällä. Loppuraskaudesta konttasin kotona kun liitoskivut oli niin valtavat ja nukuin parvekkeella yöt hyvin hyvin pienissä pätkissä. Ja söin ja söin ja söin.. koska en muutakaan siinä tilanteessa osannut. Olin siis olettanut olevani vahvoilla ahmimisten ja muun syömisen kanssa, mutta tälläisen rankemman jakson kohdalla en pystynytkään toimimaan muuten. Kun olin opetellut uusia elämäntapoja vasta viitisen vuotta voittivat sitä edeltävä paljon pidempi ajanjakso ja huomasin kaikkien mörköjen tulleen takaisin. Tosin tällä kertaa en lopettanut syömistä vaan söin ihan kirjaimellisesti kahden edestä, jopa salaa...

Sitten syyskuussa 2015 syntyi Vertti ja alkoi mun vauvakupla mikä ei ottanut puhjetakseen.

2016

Kuluvan vuoden helmikuussa mun juna pysähtyi, kroppa petti ja samaa rataa meni mielikin. Mun oli pakko hakeutua päänikin takia lääkäriin. Itkin, itkin ja itkin. Sain itseni kammettua sängystä vain, koska mun oli pakko ja sen pakon nimi oli lapset. Mun oli pakko pistää kaikelle stoppi ja itkeä jokainen itku ulos. Pääsin nopeasti psykiatriselle hoitajalle ja melko nopeasti mulla todettiin masennus, raskauden jälkeinen sellainen, vaikeana tapauksenakin luokiteltu. Olihan tämäkin mörkö kulkenut matkassa mukana jo useamman vuoden, nyt se vain nostin jälleen päätään. Sain paniikkikohtauksia ja jopa ovesta ulos astuminen oli jälleen lähes mahdotonta.

Kun vihdoin myönsin tilanteen itselleni niin samalla uskalsin myös hakea apua ja avata suuni. Tähän asti olin aina vain peitellyt omia tuntemuksiani ja kieltänyt kaiken pahan olon. Nyt kun uskalsin myöntää ettei mulla todellakaan ole kaikki ok, niin pystyin alkamaan työstää itseäni ja ajatuksiani. Asiat ovat edenneet TODELLA vauhdilla tänä vuonna ja jo nyt kokeilen omilla jaloilla seisomista, ilman psykiatrista apua. Halusin nousta siitä suosta ja olin valmis avaamaan koko pääni ja sydämeni, jotta voisin jonain päivänä voida paremmin. Ja tällä hetkellä näen maailmassa jo väritkin.

Olen siis ollut jumppatyttö, paljon hoikempi, tiedän paljon ravinnosta ja tiedän tasan tarkkaan miten minun pitäisi toimia! Luulin pitäneeni mörköni hallinnassa ja pääni kasassa. Luulin olevani paljon vahvempi kuin vääristyneet ajatukseni ja tunteeni. Miten tässä silti kävi näin?

Siksi ettei mun mieli ole ollutkaan ihan kunnossa enkä ole pystynyt jättämään kaikkia mörköjä taakseni. Olen suorittanut elämääni ja mennyt eteenpäin junan lailla katsomatta ympärilleni. Omaan edelleenkin sen läskin tytön identiteetin ja se ei seuraa millään tapaa mun ulkoista olemustani. Nyt yritän sovittaa päähäni uudenlaista identiteettiä, sellaista joka ei olisi sidoksissa mun kokooni. Toki ulkoinen olemukseni ovat suuri osa minua, mutta haluan nauttia siitä ja olla muutakin kuin läskini.

Pyrin siihen, että oppisin rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen. Nykyään koen ettei itsensä hyväksyminen poissulje kunnolla syömistä, liikkumista tai edes laihtumista. Se tarkoittaa sitä, että haluan tuntea oloni hyväksi. Haluan rakastaa itseäni ihmisenä ja tehdä tälle ihmiselle hyvää. Haluan liikkua, syödä, hemmotella, herkutella, nauttia, nähdä ja kokea sellaisia asioita joista itse pidän ja jotka tuovat kaikin puolin hyvää elämään. Ylipäänsä, että aamuisin on ihana herätä juuri minuna, pukea päälleni vaatteet joissa tunnen itseni kauniiksi ja elää juuri sellaista elämää joka sopii minulle.

Minun tarina vuoteen 2012 asti

Kirjoitus on jo neljä vuotta vanha, joten muistakaa, että siellä on ajatuksia SEN hetkisestä kunnosta ja olosta. Tulen jatkamaan tästä kunhan saan seuraavan postauksen kasattua, se ei meinaan ole helppoa, kun lupaan repiä auki koko sisimpäni teille. 

Kirjoitettu Joulukuussa 2012:


Minun tarinani

Kysymys-postauksessa kysyttiin miten ja miksi minusta tuli lihava? Jouduin hetken sulattelemaan tätä kysymystä ja miettimään mitä ja kuinka paljon asiasta kertoisin... sitten päätin, että kerron koko tarinan, jotta te ehkä ymmärtäisitte paremmin sen mitä olen tehnyt ja miksi, sekä nämä mun omat tuntemukset. Olen myös kovasti painottanut sitä, että olen tehnyt tämän muutoksen hitaasti siksi, että mun oma pää pysyisi mukana... ehkä tämä "tarina" auttaa ymmärtämään, miten syvässä nämä asiat ovat ja helpottavat ymmärtämään sitä miksi tämä maltti on ollut mulle valttia.

Olin aivan normaali lapsi, vilkas ja kovaääninen tosin (olen sitä edelleen, etenkin nyt kun olen taas löytänyt itseni ja uskallan olla se mikä olen). Kaikki muuttui joskus ala-asteen viimeisinä vuosina. Juurikaan mitään muutosta tekemättä lihoin liikaa koulun terveydenhoitajan mielestä ja toki näkeehän sen valokuvista. Syy huoleen oli varmasti aiheellinen, mutta tavat esittää asiat olivat vääränlaiset... Nykyään en edes enää muista miten asiat on esitetty, sillä olen sulkenut ne mielestäni niin hyvin. Muistan kuitenkin, että kaikki sattui ja kovaa! Tästä alkoi terkkari-lääkäri-sairaala-verikoe-rumba. Vaikken näissä varmasti edes paljon joutunut juoksemaan on mun ajatus siitä ajasta se, että en ollut oikein muualla kuin joissakin kokeissa tai terkkarilla, varmasti siksi, että nämä asiat ovat olleet silloin pinnalla ja jääneet mieleen enemmän kuin "muu elämä"... toki ensimmäiset verikokeet, missä otettiin 7putkea verta ja jalat meinas lähteä alta ja muut vastaavat kokemukset jäävät lapsen/nuoren mieleen... olen ollut näihin aikoihin noin 13 vuotias ja sairaalan papereiden mukaan 156cm ja 62kg.

4 luokka

5 luokka

6 luokka

7 luokka

Multa epäiltiin kilpirauhasen vajaatoimintaa. Lisäksi mun niska-hartia-päänsärkyjen takia multa tutkittiin myös pää, eli otettiin tietokonetomografia. Mitään ei kuitenkaan löytynyt. Päässä ei ollut mitään vikaa, mun työskentelyasennoissa kuulemma oli. Kilpirauhasen arvot olivat rajojen sisällä, joskin aivan alareunalla, joten lääkitystä ei aloitettu. Lääkärien mielestä arvot olivat sopivat, vaikkakin aivan alarajoilla ja eivät halunneet aloittaa niin nuorelle koko elämän kestävää lääkitystä. Olen useasti jälkikäteen ja aikuisena miettinyt, että mitähän olisi käynyt jos lääkitys olisi aloitettu, mutta sitten pyyhin ajatukset pois mielestäni, koska turha sitä on miettiä. Lääkärit tekivät varmasti ihan pätevän ratkaisun ja ajattelivat asiaa pidemmällä aikavälillä.

Koska mitään ei löytynyt, pääsin (tai jouduin) ravitsemusterapeutin puheille... Mun piti pitää ruokapäiväkirjaa viikon verran, mitä hän sitten tutki ja arvioi. Kävin siellä kerran... siis KERRAN! Se oli aivan kamalaa, mutta ehkä useampi kerta olisi kuitenkin tehnyt tehtävänsä, yhdestä kerrasta ei ollut mitään hyötyä ja se tuntui vaan aivan turhalta ja idiootilta jutulta... se oli jotain mihin mut oli pakotettu ja mistä ei ollut mitään apua mulle. Sen muistan, että maidon juontia piti rajoittaa... luiden kasvu oli todettu olevan puoli vuotta edellä mun iästä ja söin maitotuotteitakin liikaa. Vasta viime vuosina olen tajunnut ettei se rasvaton maito todellakaan ole se mun pahin moka tässä ruokailussa.

Mitä tästä kaikesta sitten seurasi? Käännyin jotenkin sisäänpäin ja halusin tehdä muutoksen. En enää jaksanut olla vain se lihava-lapsi, joka joutuu juoksemaan lääkärissä ja verikokeissa... meni aikaa ja lähdettiin yläasteelle. Olin aivan hukassa... suoritin koulua ja tahdoin jollain tapaa löytää hyväksyntää, joten käytin kaiken energiani kouluun... yläasteen päästötodistuksen keskiarvo on muistaakseni 9,1 vaikka pistin koko ysi-luokan ihan ranttaliksi. Kahdeksannella luokalla myös päätin, että olisi aika laihtua... ja niin lopetin syömisen. Halusin kotona käyttää ihanaa kukkalautasta, mikä kyllä oli todella kaunis, mutta taka-ajatuksena oli se, että se oli normaaleja lautasia pienempi ja siihen ei siis mahtunut niin paljon ruokaa... plus että mitä vähemmän ruokaa oli lautasella, sitä helpompi sitä oli jemmata. Koulussa en muista syöneeni juurikaan mitään. Osittain kaikki johtui myös siitä häpeästi mitä tunsin ollessani lihava... eihän lihavat voi syödä! Se häpeä mitä tunsin, söi mua sisältäpäin. Muutamassa kuukaudessa laihduin paljon, mutta en silloinkaan ollut laiha, joten mua vain kehuttiin. Muistan aivan elävästi kuinka liikunnanopettajani (joka oli muuten ihana ihminen) pysäytti mut kerran rappusissa ja kehui mun ulkonäköä ja sitä miten olin painon suhteen edistynyt. Olin NIIN ylpeä itsestäni! Mutta eihän kenelläkään varmasti käynyt mielessä, että mikään olisi ollut pielessä sillä olin laihtunut vähän normaalimmaksi, enkä alilaihaksi.

8 luokka

Rippijuhlat... ja WAU mikä kukkamekko... ;)

 En tiedä mikä sitten kävi, mutta jotenkin sain itseni takaisin raiteilleni. Taisi siinä olla osa äitini apua, joka jossain kohtaa taisi tajuta missä menen ja, että kaikki ei taida tyttärellä olla ihan kohdallaan. Muistelisin, että tässä kohtaa olisin ollut parisen kuukautta lähes syömättä. Salakavalasti kaikki alkoi ja nyt lähes 15vuotta myöhemmin näistä kärsitään edelleen. Osaan jemmata ruokaa ja tiedän tasan tarkkaan sen, kuinka vähän voin syödä ilman, että jalat lähtee alta ihan kokonaan. Yläaste mentiinkin sitten loppuun todella railakkaasti, sillä rippikoulun jälkeen löysin uuden kaveriporukan, oltiin kaikki isosia ja todella tiiviisti yhdessä. Silloin tunsin kuuluvani johonkin ja mua ei arvosteltu ulkonäön perusteella. Hölläsin koulussa tosi kovasti ja keskityin ihan muihin juttuihin... tämä vuosi teki kaikessa railakkuudessaan hyvää ja unohdin täysin murehtimisen itsestäni. Jossakin mieleni sopukoissa kuitenkin eli se hirviö, joka aika-ajoin nosti päätään ja sai mun epävarmuuden valloilleen. Ajattelin aina olevani ISO, vaikka näin jälkikäteen tajuan etten aina sitä ehkä ollutkaan, en ainakaan niissä suhteissa missä kuvittelin!

Vanhojentanssit

Ammattikoulussa/lukiossa koin ensimmäisen "rakkauden" ja sydänsurun, mikä ehkä hieman taas toi esiin näitä vanhoja kaavoja... tällöinkin tunsin tehneeni kaiken väärin, vaikka tosiasiassa asiat olivat hieman toisin. Olin tottunut siihe, että kaikesta täytyy syyttää itseään ja, että jos joku epäonnistuu on se automaattisesti minun vika. Ja taas keskityin kouluun sekä rellestämiseen... ahdisti ja tuskastutti... Hoidin koulun, kävin tanssitunnilla ja rellestin... Tein myös töitä... 6päiväistä viikkoa ja joka lauantai jossain hillumassa. Niin se ammattikoulu-lukio-yhdistelmä meni. Ammattikoulun puolelta lähes parhaat mahdolliset arvosanat ja lukiosta ei ihan parhaat mahdolliset, mutta kuitenkin... harmittaa edelleen, että matikasta tuli vain E, 2pisteen päästä L:stä! Samainen peikko kummitteli mielessä ja ajattelin aina itseni paljon isommaksi kuin kukaan muu.

Ylioppilasjuhlat

 Näiden koulujen jälkeen halusin pois Kotkasta... halu oli valtava ja ahdistus tässä kaupungissa kamala. Muutin isoveljeni luoke Vantaalle ja pääsin Helsinkiin kouluun. Opiskelin, tein töitä ja TAAS rellestin. Vuosi siinä meni ja päätin, että nyt PERKELE (anteeksi) homma pistetään poikki. Hain AuPairiksi ja pääsinkin. Muutto ulkomaille, uudet ympyrät, uusi vastuu, oma elämä! Vuoden aikana tutustuin ihanaan ja urheilulliseen naiseen... hänelle pystyin kertomaan kaiken, ilman, että hän tunsi minua entuudestaan. Hän ei tiennyt menneisyydestäni mitään eikä näin ollen arvostellut mua sen perusteella vaan teki omat valinnat ja halusi olla minun kanssa tekemisissä. Hän oli mun tuki ja turva ulkomailla, tämä ihana ihminen on edelleen mulle tärkeä vaikka ollaan yhteyksissä aivan liian vähän. Hänen kanssaan lenkkeiltiin ja käytiin maailman suloisimmalla salilla pienten Belgialaisten vanhusten kanssa. Hän tarkkaili mun syömisiä etten lipsuisi mihinkään tyhmyyteen. Hänelle kerroin heti, kun olin yhdellä syömiskerralla jemmannut ruokaa. Osittain hänen ansiostaan löysin taas itseäni ja koin mitä mahtavimpia asioita. Tämä vuosi on yksi mun elämäni parhaista ja antoisimmista.

Ystävän kanssa Belgiassa

Sitten oli edessä muutto takasinin Kotkaan. Tulin takaisin, opiskelin sosionomiksi, asuin kahden ihanan kämppiksen kanssa (poikia molemmat)... tapasin Tonin. Olin yhtenä keskiviikkona baarissa ystävieni kanssa, kävin kaikesta rellestämisestä huolimatta harvoin viikolla missään, sillä koulut ja työt piti hoitaa AINA kunnialla. Mutta tänä keskiviikkona repäisin ja lähdin ulos. Sitten yhtäkkiä baarin tanssilattialla olikin muutama mies, toinen hieman tuttu (kaverin veli) ja toinen ei yhtään tuttu, mutta sitäkin mielenkiintoisempi ja komeampi! Loppuilta menikin sitten miestä "metsästäessä"... loppuillasta baarin ulkopuolella olin aivan myyty, kun tämä mies nosti mut pakaroista syliinsä. Kuulostaa varmasti oudolta mutta lähinnä tämä herätti mun mielenkiinnon siksi, että se mies ylipäänsä jaksoi tehdä sen, siis nostaa MUT syliinsä. Noh, ja tekeehän Vin Diesel niin yhdessä Fast and Furious-leffassa... ;) Yhdessä oli sitten kuitenkin kiva vaan olla ja keskittyä toisiinsa, toki hyvä ruoka maistui meille molemmille...

Vastarakastuneet

Puolassa vaihdossa

Sitten me seurusteltiinkin jo tiiviisti... Lähdin vielä vaihtoon kolmaksi kuukaudeksi ja ennen sitä mentiin kihloihin. Kun tulin kotiin, muutettiin yhteen ja jäätiin odottamaan Veetiä. Raskausaikan LIHOIN! Siis aivan kirjaimellisesti lihoin... lopetin kaiken tekemisen ja vain söin... Olin aivan varma, että jos teen jotain niin lapsi päättää olla tulematta. Olin tähän mennessä syyttänyt itseäni kaikista pahoista asioista ja tätä en tahtonut pilata... olin aivan varma, että jos otan yhdenkin vääränlaisen askeleen lapsi irtisanoutuu meidän "sopimuksesta". En tietenkään kertonut tästä kenellekkään, sehän nyt olisi ollut ihan käsittämätöntä, nämä tälläiset asiat kun kuului pitää omana tietona! Loppujen lopuski lihoin siinä 9kuukaudessa lähes 30kiloa... Veetin syntymän jälkeen otin itseäni niskasta, sillä silloin vaaka näyttä likimain 106kg... Samaan aikaan kärsin melkoisista babyblues-fiiliksistä ja jälkikäteen ollaan mietitty, että näistäkin olisi tietysti voinut puhua jossakin, mutta minäpä taas kärvistelin yksinäni ja Toni sai tuntea kaiken mun pahan olon suunnattomana kiukutteluna. Laihdutin kuitenkin sinne n.85kiloon, jotta mahduin hääpukuuni ja sain oman prinsessa-päiväni. Naimisiin mentiin siis 2008 ja olin pitkästä aikaa tyytyväinen itseenikin. Tosin olin tehnyt sen virheen JÄLLEEN, että olin kärvistellyt, jotta paino tippuisi... ja koko vuosi oli muutenkin mennyt ihan sumussa.

RV 39+5 ensimmäinen synnytys käynnissä

Häät <3

Isäni kuoli joulukuussa 2008 ja mitenkäs muuten olisin nuollut haavojani kuin syömällä... siihen mennessä syöminen oli jo iskostunut niin syvälle, että se oli ainut asia mitä osasin surun keskellä tehdä. Ja taas minä lihoin... nyt sinne n. 91kiloon... tämä paino on merkattu mun neuvolakorttiin, kun jäin odottamaan Viljamia... Olin aivan kauhusta kankeana, kun ajattelin niitä punnituksia ja niitä seuraavia saarnoja. Olen monesti miettinyt, että ainut mikä pelasti toisen raskausajan oli mun ihana lääkäri, joka aina jaksoi sanoa mulle ettei se paino niin paha asia ole... hoitajat puolestaan tohisivat JOKAIKINEN kerta siitä, että olin TAAS lihonut! En nauttinut yhtään tästä raskausajasta juurikin tämän kamalan vouhotuksen takia. Toisen raskauden aikana tosin uskalsin liikkua suht hyvin (kunhan ensin olin päässyt eroon alun kaiken aikaisesta kuvotuksesta)... Paino nousi n.17kiloa tämän raskauden aikana, eli ihan liikaa kuitenkin taas. Laitokselle tästä raskaudesta jäi, hmm, just ja just lapsen paino... Ensimmäinen virallinen punnitus synnytksen jälkeen on muutama viikkoa tapahtman jälkeen, kun osa turvotuksesta oli laskenut ja tuolloin se vaaka näytti sen 103,1kg. 

16.5.2010

4.6.2010 aamulla syntynyt lapsi, isoveikka ja väsynyt äiti

Tuskasen kuuma ristiäispäivä ja MAHTAVAT vanhemmat

 Sitten kävi jotain mun päässä... totesin sekä itselleni, että miehelleni, etä olen ollut kohta 20vuotta ylipainoinen, syönyt aivan päin honkia, laihduttanut aivan miten sattuu, voinut huonosti niin henkisesti kuin fyysisestikin... en halunnut lapsieni oppivan tuota kaikkea saatikka, että he joutuisivat kokemaan jotain tälläistä mitä minä olen kokenut. En halunnut sairastua, en halua olla enää lihava, en halua kuolla ennen aikojani. Halusin muuttaa kaiken ja se muutos täytyi lähteä minusta itsestäni. Se muutos ei tarkoita pelkästään ulkoista muutosta vaan koko minua. Ne arvet mitkä olen saanut sisääni eivät katoa koskaan, mutta olen saanut niitä häivitettyä. En edelleenkään sano olevani terve, mutta huomattavasti terveempi kuin hyvin, hyvin pitkään aikaan. En sano, että suurin muutos olisi tapahtunut ulkoisessa minussa, vaan sisälläni... Niissä asioissa joita muut eivät näe ja jotka vain minä tiedän. Nyt pelkään sitä, että musta on tulossa itsekäs ja ylimielinen... olen ollut niin pitkään olemassa vain muita varten ja pyydellyt olemassaoloani anteeksi, että nyt en osaa käsittää sellaista normaalia itsetuntoa ja hyvää oloa omasta itsestä ja olemisesta.

Ja tässä mennään nyt, kuva on nähty jo täällä blogissa, mutta uudempia ei ole otettu...

Voitte kuvitella kuinka tunteikasta tätä on ollut kirjoittaa, saatikka muistella kaikkia niitä hetkiä, mitkä mut ovat tähän johdattaneet. Paljon on arpia ja paljon on koettua elämää... varmasti on rankempiakin elämäntarinoita olemassa, mutta tämä kipu on riittänyt mulle. Tämä matka on kuljettu tähän mennessä ja toivon, että tästä eteenpäin voin vain ajatella kaikkea tätä koettua kasvattavana. En olisi nyt tämä ihminen, jos kaikkea tätä ei olisi koettu... enkä todellakaan seisoisi tässä nyt näin vahvana, jossen olisi tuota viimeistä päätöstä tehnyt itse. En silti aliarvioi yhtään niitä ihmisiä, jotka ovat jaksaneet mun rinnalla kaiken tämän ajan. On paljon ihmisiä, jotka ovat jossain kohtaa mun elämää tuoneet paljon iloa ja on monta ihmistä, jotka ovat nähneet tämän kaikan. Hienointa on huomata, että kuluneiden parin vuoden aikana kovin moni ystävä ja läheinen on osoittautunut todelliseksi auttajaksi ja kannustajaksi. Arvostan teidän kaikkien apua ja tsemppausta. Arvostan myös aivan hirveästi niitä ihmisiä, jotka lukee tätä mun blogia ja jotka jaksavat antaa niin paljon kannustavaa palautetta, ehkä tekin tämän luettuanne ymmärrätte mitä tämä kaikki mulle merkitsee... jos siis jaksoitte tänne asti lukea. :D

Puhtaalta pöydältä!

Tässä sitä nyt taas ollaan... jälleen löysin itseni kaipaamasta kirjoittamista. En ole siinä kieliopillisesti kovin hyvä, mutta asiaa riittää sitäkin enemmän.

Vanha blogi löytyy täältä. Siellä kuljettiin pitkä matka ylipainoisesta ihmisestä kohti parempaa minää ja jotain siltä saralta opittiinkin. Tämän vuoden alusta asti vain tuntui siltä etten enää ollut se sama ihminen, joka piti sitä blogia, en ulkoisesti enkä etenkään sisäisesti, ja jossain kohtaa kirjoitukset harveni ja harveni, kunnes päätin pitää "ainakin tauon". Sitä kesti puoli vuotta ja nyt tunnen taas hieman enemmän itseäni ja haluan jakaa asioita ja niitä pienen pieniä oivalluksia tästä ympärillä kauniisti kukoistavasta maailmasta.

Paljon on sattunut ja tapahtunut tässä kuluneiden kuukausien aikana ja voin rehellisesti sanoa olevani tällä hetkellä enemmän minä kuin koskaan ennen. Olen vielä matkalla, mutta uskon, että niin me kaikki ollaan. Ihan kaiken aikaa ja läpi koko elämän.

Tulen poimimaan joitakin tekstejä vanhasta blogista tänne uuteenkin. Niin muistutukseksi itselleni kuin vanhoille lukijoilleni... ja ehkä jopa jollekulle joka vasta nyt hyppää matkaan mukaan tämän uuden blogin myötä.

Toivon kovasti, että tästä blogista tulisi enemmän vuoropuhelumainen ja te lukijat avaisitte myös itseänne. Saa esittää toiveita mistä haluaisitte mun kirjoittavan ja aina on kiva saada kommenttia. En haluaisi tuntea kirjoittelevani täällä ihan tuntemattomille. ;)

Se millä tavalla tämä uusi blogi tulee olemaan erilainen kuin edeltäjänsä on vielä hieman arvoitus itsellenikin. Luulen ja toivon, että pystyisin tässä uudessa "kodissani" kertomaan teille PALJON muutakin elämästäni, kuin vain sen "hyvinvointiosion". Täällä tullaan pohtimaan paljon paljon enemmän päänsisäisiä asioita, opetellaan hyväksymään itsemme ja katsomaan mitä uutta ja mahtavaa elämä tuo tullessaan.

Tervetuloa mukaan! <3